Rakkaat ystävät, hyvä seurakunta,
Rippikoulu on opetusta, johon kaikki seurakunnan jäsenet kutsutaan mukaan. Siellä opiskellaan sitä, mikä on kaiken perusta. Mitä on rakkaus – mikä on elämän tarkoitus – kuka Jumala on. Rippikoulussa etsitään sitä, mikä on elämän perimmäinen mieli, sitä, mikä on perustavanlaatuisesti totta. Tämä sunnuntai [9. sunnuntai helluntaista] kirkkovuodessa onkin aiheeltaan ”Totuus ja harha”. Totuuden etsiminen on rankkaa, koska samalla joutuu kohtaamaan itsessään ja maailmassa sitä mikä on väärin eikä kestä. ”Totuus ja harha” – tämä aihe ravistelee meitä niin rippikoulussa kuin elämän koulussa. Totuuden ja harhan eron käsitteleminen on kuitenkin tarpeellista – ja lopulta vapauttavaakin – meille kaikille.
Ihminen kaipaa sisimmässään turvaa, vakautta. Sisimpämme kurottautuu kohti jotain, mikä ei järky – jotain kohti, mikä tuo pysyvää iloa ja kantaa vaikka oman elämämme edellytykset järkkyisivät. Ihminen kaipaa totuutta. Sielumme ja ruumiimme janoaa todellisuutta – ja on levoton ilman sitä.
Totuuden puhumisen nimissä ihmisen sisintä kuitenkin satutetaan. Kerrotaan ilman lempeyttä, miten olet toiminut väärin – tai painostetaan ajattelamaan tietyllä tavalla. Haavat jäävät usein hoitamatta. Kun todellisuus maalautuu ihmiselle synkin värisävyin, turvana on se, että kaikki on kuitenkin suhteellista. Ei tarvitsekaan pelätä musertavaa totuutta. Totuuden suhteellisuuteen luotetaan usein yllättävän vakaasti. Tottahan se on: kaikki, mitä maailmassa on, on suhteellista. Mikään ei ole pysyvää. Mutta mitä jää jäljelle, kun unohdetaan asioiden ja ihmisten vaihtelevat suhteet, ja mietitään, mikä on todellisuuden ja ihmisyyden perimmäinen luonne?
Voi ajatella: nyt tuo pappi yrittää kyllä liikoja. Onko totuus kenenkään käsissä? Onko se kuvattavissa sanoin? Miten hän voisi tietää totuuden, jos minä, samanarvoinen ihminen, en saavuta sitä? Kuvitteleeko hän olevansa minun yläpuolellani? Kaikki nämä ovat perusteltuja kysymyksiä, kuten myös tämä vanha lause: Mitä on totuus?
Perimmäistä totuutta ei saakaan vangittua ihmisen eikä papin sanoihin tai ajatuksiin. Siihen ei totuus alistu. Siksi se pakenee meidän ulottuvistamme niin lujaa. Se väistyy ja piiloutuu. Se peittää itsensä – kirkastaakseensa taas itsensä uudestaan. Totuus elää omaa elämäänsä. Sillä on oma tahtonsa. Totuus on persoonallista – ajattelevaa, itsenäisesti toimivaa.
Jos puhuisin totuudesta jonakin asiana, jonka minä omistan, valehtelisin ja tekisin Jumalastakin valehtelijan. Jos kuitenkin totuus elää ja toimii ja on kenenkä tahansa kohdattavissa, en puhukaan yksinoikeudella. Puhun sillä äänellä, joka minulle on lahjana annettu. Ja mitä muuta mielekästä sillä voisinkaan tehdä kuin puhua totuudesta. Sillä, kuten eräs ajattelija on sanonut, totuus tekee meidät vapaiksi.
Tuo ajattelija, josta puhun, on Jeesus Kristus. Hän on sanonut itsestään: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” Hänen sanansa voivat tuntua suvaitsemattomilta – jopa töykeiltä. Eivätkö muka muslimit tai hindut pääse Isän Jumalan luo, vaikka he eivät tuntisikaan Jeesusta? Eikö kristinusko ole suvaitsematon uskonto, kun se vaatii kaikkia uskomaan tähän ihmeelliseen Jeesukseen?
Jeesus ei kuitenkaan ole jonkinlainen outo puolijumala tai ehtoja vaativa profeetta. Päivän lukukappale Johanneksen kirjeestä puhui siitä, että Jeesus on täysi ihminen, lihaa ja verta. Ainoa, minkä kristinusko pistää ihmisen ja Jumalan väliin, on toinen ihminen. Jeesuksessa paljastuu totuus siitä, mitä on olla ihminen. Jumalan voi kohdata vain inhimillisyyden kautta. Ja ihmeellisesti mutta varmasti: juuri inhimillisten tekojensa ja rakastavan asenteensa kautta Jeesus todetaan Jumalaksi ja totuudeksi. Inhimillisin teko, minkä hän teki (ja mitä kukaan voi tehdä), oli kärsiä ja kantaa ihmiskunnan tuska, ahdistus ja synti loppuun asti. Se on ristin tie, ihmisen tie.
Kuten rippikoulussakin opittiin: Jeesus on yhtä aikaa täysi Jumala ja täysi ihminen. Jumalan inhimillisyys osoittaa, ettei kristinusko ole uskonnolisuutta. Se on inhimillisyyttä, tavallista elämää, arkea ja juhlaa, toisen ihmisen muistamista. Päivän evankeliumissa Jeesus tuomitsee ankarasti kaiken sinänsä hyvänkin uskonnollisuuden, jossa unohdetaan lähimmäisen tarve ja hätä. Herran nimen varjolla ei voi eikä saa luoda rajamuureja ihmisten välille – ei myöskään uskovien ja ei-uskovien välille. Kaikki me olemme yhtä lailla ihmisiä, syntisiä ja rakastettuja. Ja ihmisyyteen meitä kaikkia kutsutaan. Usko Jumalaan ilmenee inhimillisyytenä - eli rakastamisena.
Ja rakastaminen on paljon rankempaa ja paljon syvälle käyvempää kuin se, miten olemme usein tottuneet sen näkemään. Rakkaus ei olekaan romanttisia tunteita – jotka kestävät hetken aikaa. Myöskään erittäin tarpeellinen suvaitsevaisuus ei paljasta kuin osan rakkauden luonteesta. Eihän pelkkä lähimmäisen suvaitseminen auta häntä. Jumalan, meidän Luojamme, rakkauden valossa on mahdollista rakastaa niin, että totuus tulee samalla ilmi. Sanotaanhan Jeesuksesta: hän oli täynnä armoa ja totuutta.
Totuus voi satuttaa. Mutta rippikoulussamme huomasimme paljon enemmän, että totuus vapauttaa. Rakkauden ja totuuden äärellä aito laulu pystyy kaikumaan suusta. Kun ei rupea olemaan turhaan kaino totuuden paljastumisen edessä, pystyy myös innoissaan leikkimään ponileikkiä vaikka vanhemmat saapuvat paikalle.
Elämä on niin kuin rippikoulu. Rippikoulussa on pieniä isosryhmiä, joita vastaa elämässä lähimmät ystävät. On isommat opetusryhmät, joita vastaavat elämässä esimerkiksi koulu tai työpaikka. Ja on se, mikä tuo meidät yhteen – veisut ja sketsit iltaohjelmassa, hiljentyminen jumalanpalvelukseen ja hartauksiin. Elämän suola on se, että me tulemme yhteen – ja huomaamme: me kaikki olemme arvokkaita. Me olemme enemmän yhdessä kuin yksin.
Mitä on siis totuus? Katsokaa: totuus on meidän keskellämme. Totuus on siinä, että me olemme tässä yhdessä. Totuus on siinä, että itse rakkaus on tuonut meidät tänään yhteen. Elämän syvin totuus on messu eli sekalainen seurakunta yhdessä.
Tekstit
