Jumalan rakkauden laajuus ristillä

SAARNA LÄHIMMÄISEN SUNNUNTAINA JA RISTINPÄIVÄNÄ 14.9.2025 
Riihimäen Keskuskirkossa 
pastori Petri Samuel Tikka

Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Olkoon hän aina ylistetty! 

Saarnaan tänään apostoli Johanneksen ensimmäisen kirjeen lukukappaleesta, jonka lauloin (isäni Kari Tikan sävellyksenä). Saarnani aiheet ovat Johannekselta nousevat ajatukset ristintyön ja Jumalan rakkauden laajuudesta sekä ristinmerkki rukouksen tapana. Palaan saarnan lopuksi lyhesti vielä siihen, miten nämä ajatukset liittyvät laupiaaseen samarialaiseen (joka on päivän evankeliumi). Laulamassani isäni laulussa oli vain osa apostoli Johanneksen sanoista ja on hyvä ehkä kuulla joka tapauksessa kohta uudestaan. Kun nyt kuuntelemme, voi samalla miettiä, miten lukukappale koskettaa minua ja meitä: mihin se kutsuu meitä seurakuntana, mitä se kertoo kullekin sydämessä, miten se rohkaisee rukouksessa pysymiseen.

1. Joh. 4:7–12

Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä, luvusta 4

Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
    Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä.

Syy, miksi haluan saarnata tästä kohtaa tänään on se, että lukukappaleen aihepiiri eli Jumalan olemus rakkautena on itselleni rakas ja tärkeä. Toinen syy on se, että tänään 14.9. on kirkon perinteessä ristinpäivä. Sitä vietetään katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa, mutta sen muistaminen ei ole kiellettyä luterilaisuudessakaan. Risti ansaitsee oman juhlansa pitkänperjantain lisäksi. Se, että lähimmäisen sunnuntai osuu tänään ristinpäivään, on sopivaa. Kertoohan päivän lukukappale toisaalta Jumalan rakkaudesta, hänen lähimmäisyydestään. Toisaalta Johannes puhuu siitä sovituksesta eli ristintyöstä, jolla Herra Jeesus osoitti läheisyytensä todeksi vaikeimmassakin tilanteessa.

Noin 13 vuotta sitten joulun jälkeisinä päivinä mietin ja olin huolissani pelastukseen ja ihmisten tulevaisuuteen liittyvistä asioista. Olin eri vaiheiden kautta alkanut luottaa siihen, että Jumala hoitaa omien läheisten ja muiden tuntemieni ihmisten tulevaisuuden hyvään. Mutta entä muut ihmiset? Onhan jokin rakas aina jollekulle, ainakin ollut. Kysyin vastausta Jumalalta: hoitaako Jumala lopulta jokaisen ihmisen yhteyteensä Kristuksen tähden, uskosta osallisena?

Vastaus, jonka sain, liittyi juuri Jumalan olemukseen rakkautena sekä ristintyöhön eli asioihin, joista apostoli Johannes puhuu. Koin, ettei Isä Jumala antanut Poikansa kuolla vain mahdollisesti pelastaakseen meidät ihmiset. Ristillä Isä ei tuominnut, vaan rakasti, rakasti, rakasti ja armahti. Ihmiseksi tullut Jumala, Jeesus, koki kaikki esteet ja lukot, jotka tekevät luottamuksen ehdottomaan rakkauteen vaikeammaksi tai jopa mahdottomaksi. Lopulta Pyhä Henki, uskon antaja, osallistuisi ristintyöhön tuomalla luottamuksen täysin rakastavaan Jumalaan jokaiselle. Jumala saavuttaa päämääränsä, yhteyden luomisen, oman rakkautensa eli Pyhän Hengen kautta.

Tällaista luottamusta olen sittemmin ihmetellyt. Myös juuri esitarkastuksen läpäissyt väitöskirjani koskee lukukappaleen aiheita eli Jumalan rakkautta Pojassaan. Väitöskirjani on englanniksi, mutta sen otsikko suomeksi olisi suurin piirtein: Pyhä Kolminaisuus ja kaikkien pelastuminen – tutkimus Jumalan tunteet ylittävästä rakkaudesta. 1. Johanneksen kirjeessä apostoli julistaa, että Jumala on rakkaus. Se on juuri usein niin vaikeaksi koetun kolminaisuusopin yksinkertainen tarkoitus. Taivaan Isä rakastaa Poikaasa, Jeesusta, ja samalla sinua ja minua omina lapsinaan, juuri niin kuin omaan Poikaansa. Isä rakastaa meitä Pyhässä, rakastavassa Hengessään, joka ei ole vähempi kuin hän itse. Niin kuin apostoli kirjoittaa: ”Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän.”

Jumala on itse rakkaus. Hän rakastaa ehdoitta, ei ensin odottaen meidän tekojemme ja rakkauttamme. Silti sitä lähes väistämättömästi ajattelee, että tuskin Jumalan suuri rakkaus koskee minua. Yleinen totuus Jumalan suuresta rakkaudesta ei välttämättä kolahda tunnetasolle. Ei ehkä ole tavatonta miettiä, mitä tarkoittaa, että Jumala rakastaa ”meitä”, kuten lukukappalekin puhuu. Miten voin vajavaisuudessani tai murheissani olla niitä ”meitä”, jonka Jumala haluaa sovittaa kanssaan kokonaan? Olenko minä todella niitä ”meitä”, joille Jumala tahtoo antaa armon tai uuden, uudistuvan elämän? Sisimmässä voi liikkua myös vahvuuden mietteet: en tarvitse Jumalaa, en rakkautta, pärjään omana itsenäni; en kuulu noihin ”meihin”, jotka hakevat tukea yläkerrasta.

”Me” ei ole tarkasti määritelty sana ja helposti voi kokea tuon sanan kuullessaan ulkopuolisuutta. Sekä kirkossa usein käyvä että harvoin täällä vieraileva voi kokea, ettei kuulu joukkoon, ”meihin”. Puhuessaan Jumalan rakkaudesta apostoli Johannes laajentaa kuitenkin kohteen muuksikin kuin vain ”meiksi”. Jumala ei rakasta vain meitä eikä antanut Poikaansa vain jonkun tietyn joukon syntien sovitukseksi. 1. kirjeensä toisessa luvussa apostoli kirjoittaa Vapahtajasta: ”Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman.” Voin kokea ulkopuolisuuden tuntua seurakunnasta ja uskosta eri syistä. Voin kokea, että pärjään ihan hyvin päivittäin ilman Jumalaa. Tuskin kuitenkaan olen olematta osa maailmaa. Tuskin olen olematta ihminen – kuten Jeesuskin oli ja on. Jumala rakastaa koko maailmaa eikä vain yleisesti vaan ihmisenä ihmisten keskellä. Jumala ei ole jokin muu kuin Jeesus. Jeesus on ristillekin asti suostuen osoittanut että sinä ja minä olemme rakastettuja, Jumalan huolenpidossa, hänen kutsumiaan, tuntuipa itsestä miltä tuntui ja vaikka vastustaisinkin häntä.

Ja koska Jumala rakastaa maailmaa ja antoi Poikansa koko maailman hyväksi, ei ole syytä kuvitella, että Jumala rakastaisi vain uskovia, vain seurakuntaa, vain kirkkoa. Jumala ei myöskään välitä vain niistä, jotka joskus tekevät oikein tai ajattelevat oikein eikä myöskään vain niistä, jotka kokevat itsensä heikoiksi. Jumalan rakkaus kuuluu jokaiselle ihmiselle lähtökohtaisesti – niin heikolle kuin vahvalle, niin syntiselle kuin hurskaalle, niin uskovalle kuin ateistille. Näin myös Jeesus opettaa vuorisaarnassaan: Isä Jumala ”antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.” Sekä sateen tuoma kasvu että auringon tuoma lämpö kuuluvat myös niille, joille emme haluaisi hyvää – niille, joita kohtaan meillä on vaikeita tunteita syystä tai syyttä. Eikä vain tällainen maallinen hyvä ole Luojana aie, vaan Jumalan oma Poika on tuonut pelastuksen kaikkein hankalimmallekin tapaukselle – mukaan lukien minulle, joka en ole aina helppo.

Jumala ei muuksi muutu, vaikka meistä on moneksi ja meissä kussakin on monta puolta. Jumala arvostaa jokaista ihmistä ja vahvistaa itse kutakin kohti hyvyyttä, jakaen armoaan ilman rajaa jokaiselle. Raamattu yleensä ja myös päivän lukukappale painottaa sitä, että Jumalan rakkaus on pelkästään armoa: ansaitsematonta rakkautta meidän osaksemme. Johannes sanoo: ”Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” Kun Johannes myös todistaa, että Jumala on rakkaus, se tarkoittaa samalla sitä, että hän on myös armo: Jumala osoittaa rakkautta meitä kohtaan ansioista riippumatta, ehdoitta.

Sana ”armo” voi kuitenkin luoda joskus väärän mielikuvan. Jumala ei ole ensisijaisesti tuomari, joka armahtaa syyllisen, vaan Isä, joka on hyvä lapsilleen. Armo ei edellytä arvottomuuden kokemusta, häpeän taakkaa. Hyvä vanhempi arvostaa lapsiaan joka tilanteessa ja ajattelee myös kasvun paikkoja ja virheitä lapsen hyvän kannalta, ei omien reaktioidensa viemänä.

Kaiken kaikkiaan: Jumalan rakkaus on ehtoja vailla, kaiken luovaa, parannukseen ja pelastukseen johdattavaa. Päivän lukukappale puhuu kuitenkin myös Jumalan rakkauden soveltamisesta. Vaikka puhuisin suurin sanoin Jumalan rakkaudesta, jos en osoita sitä käytännössä toisille, en saa enkä oikein voi sitä uskoa itsellenikään. Siitä, mikä on kalleinta ja arvokkainta, ei saa tulla kenenkään yksitysomaisuutta. Mutta miten voimme osoittaa näin suurta, näin ääretöntä rakkautta toisille, jos sitä on hädin tuskin mahdollista uskoa todeksi? Ja miten opin rakastamaan ilman ehtoja, kuten Herra, kun vaikeat tunteet näyttävät olevan väistämättä osa ihmisen eloa?

Helpottava tekijä on se, että Jumalan rakkauden osoittaminen toisille ei edellytä jotakin suureellista. Se on kasvamista askel askeleelta Kristusta seuraten, häntä kuunnellen. Rukous on se, mistä kaikki alkaa. Ja rukouksen ei tarvitse olla mielen sisäistä suoritusta. Se voi olla varsin konkreettista. Helpoin tapa siihen on tehdä ristinmerkki. Se on itsessään rukous, joka samalla suuntaa meidät kohti lähimmäistä. Kun teet ristinmerkin, siunaat ensin pään ajatukset, sitten sydämen tunteet ja lopulta kätten työt. Päästä laskeudutaan sydämeen ja sydämestä kätten tekoihin ja ihmisestä tulee yksi kokonaisuus. Samalla ristinmerkki muistuttaa Kolminaisuudesta, sillä ristinmerkki voidaan tehdä kolmella sormella: peukalo, nimetön ja keskisormi. Kaksi jäljelle jäävää sormea muistuttaa Kristuksen ihmisyydestä ja jumaluudesta.

Ristinmerkki on osa luterilaista perinnettä ja Luther kehotti jokaista kristittyä alkamaan päivän ja päättämään illan ristinmerkillä sanoen ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen haltuun”. Messussa voi tehdä ristinmerkin esimerkiksi joka kerta, kun Isä ja Poika ja Pyhä Henki mainitaan. On tunnettua, että monet urheilijat maailmalla harrastavat ristinmerkkiä. Ristinmerkki on ollut kirkon alkuvuosisadoista asti ollut osa uskomme toteutumista.

Kristuksen risti on se paikka, jossa Jumala osoitti myötätuntonsa koko maailmaa kohtaan kaikkein vaikeimmassa tilanteessa. Jumala ei ole ihmisenä kaukana yhdestäkään meistä eikä ole mitään niin vaikeaa tilannetta, ettei hän ymmärtäisi, armahtaisi tai kuulisi meitä. Hänelle, joka pitää huolta varpusistakin, ei pieninkään pyyntö ole merkityksetön: ja pienten pyyntöjen esittäminen vähentää stressiä ja pitää meidät nöyrinä.

Jeesus on kirkon perinteen mukaan itse laupias samarialainen, joka parantaa haavoittuneen ihmisen. Hänelle jokaisen sielu, ruumiis ja henki on kaikkineen aina tärkeä. Evankeliumissa mahdollisesti samaan kansaan kuuluvat, korkeassa asemassa olevat uskonnolliset ihmiset hylkäsivät sen, jolta ryöstettiin kaikki. Vieras, muukalainen, toisen uskonnon ja kansan jäsen eli samarialainen pelasti ja hoiti kuntoon omilla varoillaan sen, joka olisi muutoin menettänyt kaiken. Juuri tällä tavoin se, joka tuntuu usein kaikkein vieraimmalta eli Jumala onkin lähimmäinen, lähellä, auttamassa koko ajan, vaatimatta vastalahjaa. Jeesus on Jumala, hän on laupias samarialainen.

Jeesus paransi näkyvästi täällä kulkiessaan, mutta samalla tavoin ja entistäkin laajemmin hän parantaa edelleen kirkon ja meidän sen jäsenten kautta. Tehkäämme rukouksin ja ristinmerkin voimistamana Kolminaisuuden rakkaus näkyväksi. Pyytäkäämme seurakunnalle niitä armolahjoja, joita tarvitsemme tuodaksemme Jumalan rakkauden ympärillemme ja Riihimäelle. Muistakaamme edelleen myös erityisesti Riihimäen huumeiden käyttäjiä. Kun Kristus siunaa päämme ja sydämemme, kun me yhdistymme häneen ristinmerkin kautta, meistä tulee samalla hänen kätensä täällä maan päällä.

Jatkakaa rukousta, tuntuipa miltä tuntui. Te tulette kantamaan hyvää hedelmää.