SAARNA LÄHIMMÄISEN SUNNUNTAINA JA RISTINPÄIVÄNÄ 14.9.2025
Riihimäen Keskuskirkossa
pastori Petri Samuel Tikka
Ylistetty
olkoon Jeesus Kristus! Olkoon hän aina ylistetty!
Saarnaan tänään apostoli Johanneksen ensimmäisen kirjeen lukukappaleesta, jonka lauloin (isäni Kari Tikan sävellyksenä). Saarnani aiheet ovat Johannekselta nousevat ajatukset ristintyön ja Jumalan rakkauden laajuudesta sekä ristinmerkki rukouksen tapana. Palaan saarnan lopuksi lyhesti vielä siihen, miten nämä ajatukset liittyvät laupiaaseen samarialaiseen (joka on päivän evankeliumi). Laulamassani isäni laulussa oli vain osa apostoli Johanneksen sanoista ja on hyvä ehkä kuulla joka tapauksessa kohta uudestaan. Kun nyt kuuntelemme, voi samalla miettiä, miten lukukappale koskettaa minua ja meitä: mihin se kutsuu meitä seurakuntana, mitä se kertoo kullekin sydämessä, miten se rohkaisee rukouksessa pysymiseen.
1.
Joh. 4:7–12
Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä, luvusta 4
Rakkaat
ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta.
Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan.
Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on
rakkaus. Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme,
että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille
elämän. Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet
Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt
Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
Rakkaat
ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin
rakastaa toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos
me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa
on saavuttanut meissä päämääränsä.
Syy,
miksi haluan saarnata tästä kohtaa tänään on se, että
lukukappaleen aihepiiri eli Jumalan olemus rakkautena on itselleni
rakas ja tärkeä. Toinen syy on se, että tänään 14.9. on kirkon
perinteessä ristinpäivä. Sitä vietetään katolisessa ja
ortodoksisessa kirkossa, mutta sen muistaminen ei ole kiellettyä
luterilaisuudessakaan. Risti ansaitsee oman juhlansa pitkänperjantain
lisäksi. Se, että lähimmäisen sunnuntai osuu tänään
ristinpäivään, on sopivaa. Kertoohan päivän lukukappale
toisaalta Jumalan rakkaudesta, hänen lähimmäisyydestään.
Toisaalta Johannes puhuu siitä sovituksesta eli ristintyöstä,
jolla Herra Jeesus osoitti läheisyytensä todeksi vaikeimmassakin
tilanteessa.
Noin 13 vuotta sitten joulun jälkeisinä
päivinä mietin ja olin huolissani pelastukseen ja ihmisten
tulevaisuuteen liittyvistä asioista. Olin eri vaiheiden kautta
alkanut luottaa siihen, että Jumala hoitaa omien läheisten ja
muiden tuntemieni ihmisten tulevaisuuden hyvään. Mutta entä muut
ihmiset? Onhan jokin rakas aina jollekulle, ainakin ollut. Kysyin
vastausta Jumalalta: hoitaako Jumala lopulta jokaisen ihmisen
yhteyteensä Kristuksen tähden, uskosta osallisena?
Vastaus,
jonka sain, liittyi juuri Jumalan olemukseen rakkautena sekä
ristintyöhön eli asioihin, joista apostoli Johannes puhuu. Koin,
ettei Isä Jumala antanut Poikansa kuolla vain mahdollisesti
pelastaakseen meidät ihmiset. Ristillä Isä ei tuominnut, vaan
rakasti, rakasti, rakasti ja armahti. Ihmiseksi tullut Jumala,
Jeesus, koki kaikki esteet ja lukot, jotka tekevät luottamuksen
ehdottomaan rakkauteen vaikeammaksi tai jopa mahdottomaksi. Lopulta
Pyhä Henki, uskon antaja, osallistuisi ristintyöhön tuomalla
luottamuksen täysin rakastavaan Jumalaan jokaiselle. Jumala
saavuttaa päämääränsä, yhteyden luomisen, oman rakkautensa eli
Pyhän Hengen kautta.
Tällaista luottamusta olen sittemmin
ihmetellyt. Myös juuri esitarkastuksen läpäissyt väitöskirjani
koskee lukukappaleen aiheita eli Jumalan rakkautta Pojassaan.
Väitöskirjani on englanniksi, mutta sen otsikko suomeksi olisi
suurin piirtein: Pyhä Kolminaisuus ja kaikkien pelastuminen –
tutkimus Jumalan tunteet ylittävästä rakkaudesta. 1. Johanneksen
kirjeessä apostoli julistaa, että Jumala on rakkaus. Se on juuri
usein niin vaikeaksi koetun kolminaisuusopin yksinkertainen
tarkoitus. Taivaan Isä rakastaa Poikaasa, Jeesusta, ja samalla sinua
ja minua omina lapsinaan, juuri niin kuin omaan Poikaansa. Isä
rakastaa meitä Pyhässä, rakastavassa Hengessään, joka ei ole
vähempi kuin hän itse. Niin kuin apostoli kirjoittaa: ”Juuri
siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän
lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän.”
Jumala on itse rakkaus. Hän rakastaa ehdoitta, ei ensin odottaen
meidän tekojemme ja rakkauttamme. Silti sitä lähes
väistämättömästi ajattelee, että tuskin Jumalan suuri rakkaus
koskee minua. Yleinen totuus Jumalan suuresta rakkaudesta ei
välttämättä kolahda tunnetasolle. Ei ehkä ole tavatonta miettiä,
mitä tarkoittaa, että Jumala rakastaa ”meitä”, kuten
lukukappalekin puhuu. Miten voin vajavaisuudessani tai murheissani
olla niitä ”meitä”,
jonka Jumala haluaa sovittaa kanssaan kokonaan? Olenko minä todella
niitä ”meitä”, joille Jumala tahtoo antaa armon tai uuden,
uudistuvan elämän? Sisimmässä voi liikkua myös vahvuuden
mietteet: en tarvitse Jumalaa, en rakkautta, pärjään omana
itsenäni; en kuulu noihin ”meihin”, jotka hakevat tukea
yläkerrasta.
”Me”
ei ole tarkasti määritelty sana ja helposti voi kokea tuon sanan
kuullessaan ulkopuolisuutta. Sekä kirkossa usein käyvä että
harvoin täällä vieraileva voi kokea, ettei kuulu joukkoon,
”meihin”.
Puhuessaan Jumalan rakkaudesta apostoli Johannes laajentaa kuitenkin
kohteen muuksikin kuin vain ”meiksi”. Jumala ei rakasta vain
meitä eikä antanut Poikaansa vain jonkun tietyn joukon syntien
sovitukseksi. 1. kirjeensä toisessa luvussa apostoli kirjoittaa
Vapahtajasta: ”Hän
on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko
maailman.” Voin kokea ulkopuolisuuden tuntua seurakunnasta ja
uskosta eri syistä. Voin kokea, että pärjään ihan hyvin
päivittäin ilman Jumalaa. Tuskin kuitenkaan olen olematta osa
maailmaa. Tuskin olen olematta ihminen – kuten Jeesuskin oli ja on.
Jumala rakastaa koko maailmaa eikä vain yleisesti vaan ihmisenä
ihmisten keskellä. Jumala ei ole jokin muu kuin Jeesus. Jeesus on
ristillekin asti suostuen osoittanut että sinä ja minä olemme
rakastettuja, Jumalan huolenpidossa, hänen kutsumiaan, tuntuipa
itsestä miltä tuntui ja vaikka vastustaisinkin häntä.
Ja
koska Jumala rakastaa maailmaa ja antoi Poikansa koko maailman
hyväksi, ei ole syytä kuvitella, että Jumala rakastaisi vain
uskovia, vain seurakuntaa, vain kirkkoa. Jumala ei myöskään välitä
vain niistä, jotka joskus tekevät oikein tai ajattelevat oikein
eikä myöskään vain niistä, jotka kokevat itsensä heikoiksi.
Jumalan rakkaus
kuuluu jokaiselle ihmiselle lähtökohtaisesti – niin heikolle kuin
vahvalle, niin syntiselle kuin hurskaalle, niin uskovalle kuin
ateistille. Näin myös Jeesus opettaa vuorisaarnassaan: Isä Jumala
”antaa
aurinkonsa nousta niin
hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin
jumalattomille.” Sekä sateen tuoma kasvu että auringon tuoma
lämpö kuuluvat myös niille, joille emme haluaisi hyvää –
niille, joita kohtaan meillä on vaikeita tunteita syystä tai
syyttä. Eikä vain tällainen maallinen hyvä ole Luojana aie, vaan
Jumalan oma Poika on tuonut pelastuksen kaikkein hankalimmallekin
tapaukselle – mukaan lukien minulle, joka en ole aina
helppo.
Jumala
ei muuksi muutu, vaikka meistä on moneksi ja meissä kussakin on
monta puolta. Jumala arvostaa jokaista ihmistä ja vahvistaa itse
kutakin
kohti hyvyyttä, jakaen armoaan ilman rajaa jokaiselle. Raamattu
yleensä ja myös päivän lukukappale painottaa sitä, että Jumalan
rakkaus on pelkästään armoa: ansaitsematonta rakkautta meidän
osaksemme. Johannes sanoo: ”Siinä
on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan
siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa
meidän syntiemme sovitukseksi.” Kun
Johannes myös todistaa, että Jumala on rakkaus, se tarkoittaa
samalla sitä, että hän on myös armo: Jumala osoittaa rakkautta
meitä kohtaan ansioista riippumatta, ehdoitta.
Sana ”armo”
voi kuitenkin luoda joskus väärän mielikuvan. Jumala ei ole
ensisijaisesti tuomari, joka armahtaa syyllisen, vaan Isä, joka on
hyvä lapsilleen. Armo ei edellytä arvottomuuden kokemusta, häpeän
taakkaa. Hyvä vanhempi arvostaa lapsiaan joka tilanteessa ja
ajattelee myös kasvun paikkoja ja virheitä lapsen hyvän kannalta,
ei omien reaktioidensa viemänä.
Kaiken
kaikkiaan: Jumalan rakkaus on ehtoja vailla, kaiken luovaa,
parannukseen ja pelastukseen johdattavaa. Päivän lukukappale puhuu
kuitenkin myös Jumalan rakkauden soveltamisesta. Vaikka puhuisin
suurin sanoin Jumalan rakkaudesta, jos en osoita sitä käytännössä
toisille, en saa enkä oikein voi sitä uskoa itsellenikään. Siitä,
mikä on kalleinta ja arvokkainta, ei saa tulla kenenkään
yksitysomaisuutta. Mutta miten voimme osoittaa näin suurta, näin
ääretöntä rakkautta toisille, jos sitä on hädin tuskin
mahdollista uskoa todeksi? Ja miten opin rakastamaan ilman ehtoja,
kuten Herra, kun vaikeat tunteet näyttävät olevan väistämättä
osa ihmisen eloa?
Helpottava tekijä on se, että Jumalan
rakkauden osoittaminen toisille ei edellytä jotakin suureellista. Se
on kasvamista askel askeleelta Kristusta seuraten, häntä
kuunnellen. Rukous on se, mistä kaikki alkaa. Ja rukouksen ei
tarvitse olla mielen sisäistä suoritusta. Se voi olla varsin
konkreettista. Helpoin tapa siihen on tehdä ristinmerkki. Se on
itsessään rukous, joka samalla suuntaa meidät kohti lähimmäistä.
Kun teet ristinmerkin, siunaat ensin pään ajatukset, sitten sydämen
tunteet ja lopulta kätten työt. Päästä laskeudutaan sydämeen ja
sydämestä kätten tekoihin ja ihmisestä tulee yksi kokonaisuus.
Samalla ristinmerkki muistuttaa Kolminaisuudesta, sillä ristinmerkki
voidaan tehdä kolmella sormella: peukalo, nimetön ja keskisormi.
Kaksi jäljelle jäävää sormea muistuttaa Kristuksen ihmisyydestä
ja jumaluudesta.
Ristinmerkki on osa luterilaista perinnettä
ja Luther kehotti jokaista kristittyä alkamaan päivän ja
päättämään illan ristinmerkillä sanoen ”Isän ja Pojan ja
Pyhän Hengen haltuun”. Messussa voi tehdä ristinmerkin
esimerkiksi joka kerta, kun Isä ja Poika ja Pyhä Henki mainitaan.
On tunnettua, että monet urheilijat maailmalla harrastavat
ristinmerkkiä. Ristinmerkki on ollut kirkon alkuvuosisadoista asti
ollut osa uskomme toteutumista.
Kristuksen risti on se
paikka, jossa Jumala osoitti myötätuntonsa koko maailmaa kohtaan
kaikkein vaikeimmassa tilanteessa. Jumala ei ole ihmisenä kaukana
yhdestäkään meistä eikä ole mitään niin vaikeaa tilannetta,
ettei hän ymmärtäisi, armahtaisi tai kuulisi meitä. Hänelle,
joka pitää huolta varpusistakin, ei pieninkään pyyntö ole
merkityksetön: ja pienten pyyntöjen esittäminen vähentää
stressiä ja pitää meidät nöyrinä.
Jeesus on kirkon
perinteen mukaan itse laupias samarialainen, joka parantaa
haavoittuneen ihmisen. Hänelle jokaisen sielu, ruumiis ja henki on
kaikkineen aina tärkeä. Evankeliumissa mahdollisesti samaan kansaan
kuuluvat, korkeassa asemassa olevat uskonnolliset ihmiset hylkäsivät
sen, jolta ryöstettiin kaikki. Vieras, muukalainen, toisen uskonnon
ja kansan jäsen eli samarialainen pelasti ja hoiti kuntoon omilla
varoillaan sen, joka olisi muutoin menettänyt kaiken. Juuri tällä
tavoin se, joka tuntuu usein kaikkein vieraimmalta eli Jumala onkin
lähimmäinen, lähellä, auttamassa koko ajan, vaatimatta
vastalahjaa. Jeesus on Jumala, hän on laupias samarialainen.
Jeesus
paransi näkyvästi täällä kulkiessaan, mutta samalla tavoin ja
entistäkin laajemmin hän parantaa edelleen kirkon ja meidän sen
jäsenten kautta. Tehkäämme rukouksin ja ristinmerkin voimistamana
Kolminaisuuden rakkaus näkyväksi. Pyytäkäämme seurakunnalle
niitä armolahjoja, joita tarvitsemme tuodaksemme Jumalan rakkauden
ympärillemme ja Riihimäelle. Muistakaamme edelleen myös
erityisesti Riihimäen huumeiden käyttäjiä. Kun Kristus siunaa
päämme ja sydämemme, kun me yhdistymme häneen ristinmerkin
kautta, meistä tulee samalla hänen kätensä täällä maan päällä.
Jatkakaa rukousta, tuntuipa miltä tuntui. Te tulette
kantamaan hyvää hedelmää.