Olemmeko henkisten arvojemme sairastuttamia?

Saarna, Petri Samuel Tikka
Hämeenkylä-messussa su 9.10. klo 17 Hämeenkylän kirkossa

Evankeliumista Luukkaan mukaan, luvusta 14

Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: ”Onko sapattina lupa parantaa vai ei?” He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” Tähän he eivät kyenneet vastaamaan.

Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Olkoon hän aina ylistetty!

Tahdon ensiksi kiittää siitä, että saan kunnian toistamiseen saarnata Hämeenkylä-messussa. Olin 2019 kesällä myös töissä tässä lähes uskomattomassa seurakunnassa. Tällä hetkellä viimeistelen väitöskirjaa Kolminaisuuden olemuksesta Rakkautena ja siitä, kuinka hän aikoo pelastaa kaikki koskaan eläneet ihmiset yhteyteensä. Uskon itse tällä tavoin. Myös Sirkka-mummini aikoinaan löysi toivon epätoivoisten läheistensä pelastumisesta Raamatun avulla. Tänään kristityn vapauden sunnuntaina johtolauseenamme olkoon kuulemamme Paavalin sana, jota mummini aina toisti: "Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen." (Gal. 5:1)

Henkinen aikamme

Tänään haluan puhua meille siitä, miten kristityn vapaus suhteutuu henkiseen aikamme. Nykyinen aikamme on nimittäin varsin henkinen, vapauteen ja totuuteen tähtäävä, monella tapaa. Nykyihminen haluaa kosketusta tietoisuuteen ja henkiseen todellisuuteen, esim. mindfulnesin tai muiden harjoitteiden kautta. Lisäksi monet painottavat oikeiden arvojen ja tasa-arvon merkitystä seksuaalisissa ja muissa kysymyksissä. Tämäkin on suuntautumista henkisesti, rakkauden nimissä. Myös ilmastonmuutoksen torjuminen painottaa sitä, kuinka meidän pitää luopua oman fyysisen hyvinvointimme pakonomaisesta turvaamisesta ja keskittyä kestäviin arvoihin. Henkisyyden kruunaa se, että tällaisiin asioihin liittyvät keskustelut tapahtuvat varsin virtuaalisesti. Läsnäolomme on eetterissä, ei fyysisessä maailmassa. Koronakin on vahvistanut tätä kehitystä. Kaiken kaikkiaan: elämme henkistä aikaa, monesta näkökulmasta katsoen. Henkisten arvojen ja harjoitteiden kautta kuulutamme uuden ajan vapautta.

Vaikka kirkossa usein pelkäämme relevanttiuttamme ajan tuulien suhteen, tuntuu äkkiseltään siltä, että kirkko sujahtaa tähän samaan henkisyyteen hyvin helposti ja luontevasti. Saarnoissa me papit puhumme uskosta usein psykologian, sielunelämän ja henkisen hyvinvoinnin kannalta. Tällaiseen pohdintaan on antanut osviittaa omalla oivalla tavallaan esim. Tommy Hellstenin kirjat. Kirkko myös painottaa oikeiden arvojen tärkeyttä. iksi myös tasa-arvosta ja kunnioituksesta kiistellään. Eri mielipiteetkin todistavat arvoajattelun keskeisyydestä kirkossa. Monet myös haluavat torjua kirkon perinteen kautta kulutusyhteiskuntaa, materiaaliseen todellisuuteen tarrautumista. Voisiko kirkko olla sitten henkisen elämän vahvistaja omalla tavallaan? Mitä pelättävää kirkolla on, kun se puhuu omista lähtökohdistaan henkisistä asioista henkisinä aikoina? Olisiko tässä vapauden ja yhteyden aineksia nykymaailmaan?

Voi olla. Kuitenkin henkisten arvojen ja henkisyyden painottamisessa on oma ongelmallisuutensa sekä kirkossa että yhteiskunnassa . Mitä on meidän henkistymisemme, kun halveksimme toisiamme sfääreissä, netissä tai mielissämme milloin progressiivisuuden, milloin perinteisten arvojen, milloin minkäkin nimissä. Tahtoisin heittää tähän haasteen: ehkä keskinäisten tai sisäisten vastakkainasettelujemme ydin ei ole siinä, kuka on lopulta oikeassa. Ehkä meidän pitäisi hengähtää ja miettiä, mistä syystä näytämme olevan todella kiinni ajatuksissa, arvoasetelmissa. Ajatuksia ja arvostelmia tehdessämme tukeudumme helposti omaan sisimpäämme, itseemme, mieleemme. Tämä ei ole sinänsä pahasta. Henkistyessämme ihan hyvällä tavallakin kuitenkin usein erottaudumme toisista, jotka ovat eri mieltä. Erottaudumme niistä, joita voimme omin fyysisin silmin nähdä ympärillä. Ehkä meistä tulee siis henkisiä ja oikeiden arvojen kannattajia joskus todellisuuden kustannuksella. Olemmekohan henkistyneet liiaksikin sekä yhteiskuntana että kirkkoina. Nimittäin jopa rakkaudesta, korkeimmasta henkisestä arvosta, on tullut lyömäase väärällä tavalla ajattelevia kohtaan. Kaikkinensa tuntuu siltä, että sekä kirkossa että yhteiskunnassa vapaus ei henkisyyden tähden lisäännykään. Vapaus tippuu kärryiltä.

Jumalan Henki ja vapaus

Arvostellessa omaehtoista henkisyyttämme ja arvoasetelmiamme on samalla syytä huomata, että Jumalan olemus Rakkautena ja Henkenä on kaikki kaikessa. Jumala on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus. Henki on itse Rakkaus. Hengellisyydellä, henkisyydellä ja rakkaudella on korvaamaton arvo, jos puhutaan Kolminaisuuden Hengestä. Herran Henki ei poista vapautta, vaan avaa vapaudelle suuren toivon: kaikki kiittävät lopulta Jeesusta, kuten Raamattu opettaa. Jumalan Henki on kuitenkin erilaista henkevyyttä kuin meidän oma tämänhetkinen henkisyyteme. Näin lienee siinä määrin, ettei Henki ole jotakin, johon voimme omaehtoisesti takertua. Pyhä Henki ei ole henkinen arvo, jotakin, vaan joku. Henki on elävä ja vuorovaikutuksellinen Persoona. Hänen kanssaan, Rakkauden kanssa, voi keskustella, mutta häntä ei voi kahlita omaan käyttöön. C. S. Lewisin Narnia-kirjoissa Aslan, Jeesusta edustava kuningas, on leijona, jota ei voi kesyttää. Hän liikkuu milloin ja missä tahtoo. Näin on myös Hengen laita. Emme saa häntä kiinni. Voimme kuunnella häntä, puhua Rakkaudelle, Persoonalle.

Herran Hengessä voimme vapaasti kuulostella, luommeko henkisessä ajassamme ympärillemme hengittävää oloa. Avarrammeko tilaa itsessämme tuntea haavojamme, jotta voisimme kuunnella toisten - myös "väärällä tavalla" ajattelevien - tilannetta? Vastauksia erilaiseen henkiseen hätään ja yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon on ja niitä kaivataan. Esimerkiksi rahan ja muun maallisen turvan hakemisesta pitäisi kirkossakin erottautua. Silti välillä tuntuu, että saatamme odottaa tai jakaa ratkaisuja niin suurella paineella, että rikkumaton tila olla oma pieni itse – omine ihan fyysisinä rajoinemme – kapenee. Ehkä siksi uuvumme, saamme burn-outeja.

Konkreettiset kauhut ja henkistymisen taustat

Mistä sitten johtuu se, että olemme henkistyneet ihan sairauteen asti? Voisin kuvitella, että henkistymisemme taustalla on pelko liaankin konkreettisista kauhuista. On todellisia vääryyksiä, joita ei ole kunnolla käsitelty, sellaisia, jotka vaikuttavat sekä kulissien takana ja lopulta yhtäkkiä julkisesti. Selkeänä esimerkkinä on se, että maailmassa on manipuloivia johtajia, jotka julistavat totuuden nimissä sotia. Lähempääkin, kokemuksistamme, löydämme esimerkkejä hyvään pukeutuvasta tuskan tuottamisesta. Tuhon ja valheen keskellä sitä haluaa jotakin, joka pysyy, haluaa rakkautta ja totuutta, armoa. Rakkaus vaikuttaa maailmassa ja fyysisessä todellisuudessa, mutta se ei tunnu samalla tavalla karkean fyysiseltä asialta kuin väkivalta. Todellisuudessa myös kirkossa on ollut jatkuva sotatila, joka lamauttaa ihan fyysisesti ja josta haluamme eri tavoin eroon. On helvetillä pelottelua ja muuta vallankäyttöä, jolla dialogi ja kuuntelu pysäytetään. Kaikissa kirkkokunnissa, myös luterilaisessa kirkossamme, sekä herätysliikkeissä on ollut ja on yhä edelleen monenlaista kouriintuntuvaa väkivaltaa, kuten nuorten ja lasten seksuaalista manipulaatiota ja hyväksikäyttöä. Jeesuksesta on tullut sekä helvetin että väkivallan kautta kovan vallan ja tuhon väline. Tällainen häkellyttävä vääryys on mahdollista, koska Jeesuksesta tehdään usein edelleenkin eri tavoin armon ehto eikä armon antaja. Moralisointia kutsutaankin jeesusteluksi. Jeesuksesta tulee kaukainen mahdollisuus, ei todellisuus tässä ja nyt.

On siis ymmärrettävää, että haluamme jotakin aidosti hengellisempää, rakkaudellista ja pehmeämpää. Syyt ovat täysin ymmärrettävät, välttämättömät ja tarpeelliset. Kirkollisen pelottelun historian takia tulee arkuus tehdä tai kuunnella saarnoja, jotka viittaavat meidän ulkopuolellemme. Ulkopuoli on nimittäin täynnä itkua ja hammasten kiristystä, Jeesusta, joka hylkää kadotukseen tai arkipäiväisen kirkollisuuden hämäriin kulisseihin aran ja laiminlyödyn. Anteeksiannon nimissä vieläpä tehdään nöyryytystä ja ohitusta, vääryyksistä on vaiettu, niitä ei ole tuotu päivänvaloon. Kun emme saa apua ympäriltämme, kirkostakaan, ei ole siis ihme, että etsimme totuutta itsestämme, sisältä, henkisyydestä, psyyken juurilta. Tällä on aikansa ja paikkansa, se on välttämätöntä. Herran Henki vapauttaa sisältä käsin.

Mutta mikä on seuraava etappi, niin kuin Sirkka-mummillani oli tapana sanoa? Sanoisin, että nykyisen aikamme henkisyyden ja oikeiden arvojen painottaminen ei ehkä liene paras tie. Vääryydet pitää nostaa esille ja niitä pitää ennaltaehkäistä. Arvoastelmista kiistelemisen sijasta on puhuttava ihmisistä ja heidän todellisista elämäntilanteistaan. Puhe vapaudesta on sanahelinää ja orjuuttaa, elleme kohtaa todellisuutta ja suojele ihmistä. Esimerkiksi oikeiden tasa-arvonimikkeiden sijaan on arvostettava ja autettava niitä lukemattomia naisia, jotka eivät uskalla saada lapsia sen pelossa, ettei saa työpaikkaa. Vähemmistöjen tai enemmistöjen arvostusten sijaan on syytä suojella kaikkein heikoimpia ja haavoittuvia, erityisesti lapsia ja nuoria, jotka jäävät sekä enemmistön että vähemmistön jalkoihin, ilman ääntä, meidän odotustemme riepoteltaviksi, median/somen vangeiksi. Kirkkokin voi näitä eri asioita edistää, vapautta, mutta sen on ensin kohdattava tosiasiat ja ennaltaehkäistävä omat vääryytensä. Anglikaanisessa kirkossa esimerkiksi on seurakunnissa suojeluvaltuutettu, jolle voi ilmoittaa erilaisista epäilyksistä väärinkäytöksistä ja manipulaatiosta, nuorten ja lasten ja muitten meidän ihmisten suhteen.

Sairastummeko pienuuteen? Ja konkreettinen vapaus

Mutta miten pääsisimme pois konkretian kauhusta ja sisäänpäin sulkeutuvasta henkisyydestä, jotka estävät meitä näkemästä toistemme todellisia tilanteita? Meille annetaan apu, joka ei ole meidän omasta voimastamme tai voimattomuudesta riippuvaista. On olemassa laajempi mutta hyvin konkreettinen näköala. Tässä kiinnittäisin huomiota arvoon arvaamattomaan, johon Jumalan sana ja sakramentit meidät nostavat. Nykyään kuulee usein arvioita siitä, kuinka saarnan paikka on toissijainen messussa, ehkä sen voisi jopa jättää pois. Halutaan kuunnella itseämme, sisintä. Näin on oltava, mutta saarna voi olla henkisyyttä, rakkautta, joka ei jumita meitä itseemme. Jumala puhuu meille sydämeen, vaikkei sanaa saarnatakaan. Mutta saarna ja muu kouriintuntuva kirkollisuus - myös keskustelu armosta ja rakkaudesta perheessä tai ystävien kesken – saattaa meidät kokemaan jotakin positiivista ulkopuoleltamme, ympärillämme. Sinulle ja minulle tulee anteeksiantoa ja vapautta, jotka eivät ole liian henkisiä ohittaen toista ihmistä. Kirkossa rakkaus tulee sydämeen ulkopuolelta sanoina, vetenä, viininä ja öylätteinä, jottei rakkautta tarvitse loputtomasti omasta sydämestä kaivaa. Rakkaus toteutuu näkyvässä todellisuudessa.

Rakkauden sisäisestä kaivelusta uuvumme, siitä jopa pahimmassa tapauksessa katkeroidumme, psyyke kuormittuu. Syttyy oikeutettu viha väärin tehneitä kohtaan. Armosta ja ilmaiseksi me saamme lähteen sisällemme, ulkopuolelta tulevan toivon, joka muuttaa vihan toiminnaksi. Aikaan saava toivo pulppuaa nyt, kun sinulle saarnaan, sillä rakkaus on Jeesuksessa totta, ei vain arvoa, ei vain henkisyyttä, josta kiistellään. Siksi saarnattu toivo on ehtymätön. Toivo palautuu Jumalaan, joka on vuorovaikutuksessa meihin ihan fyysisessä todellisuudessa. Ääneen lausuttu toivo, toivo, josta nyt sinulle puhun, on Jeesus, lihaksi tullut Jumala. Hänen tähtensä meidän ei tarvitse tukehtua itseemme, oikeisiin arvoihin ja sisäisyyteen. Jeesuksen asettamat armonvälineet avaavat perspektiivin, jonka avulla joka päivä rukouksessa jaksaa vapautua, kilvoitella, iloita ja kasvaa. Meidän ei tarvitse jeesustella enää. Olemalla ihan oma Jeesus tässä maailmassa ja kirkossa, Jeesus avartaa sinut ja minut näkemään toisen todellisena omasta itsestämme ja peloistamme ja arvoistamme riippumatta.

Kuitenkin myös Jeesuksen tuomasta armosta ja muutoksesta tulee helposti jotakin kaunista mutta lähinnä sisäistä. Jouluna usein lauletaan: ”Nyt sydämeeni joulun teen, näin mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen”. Ristiinnaulittu Jeesus kyllä syntyy sydämeen, kun toivo kirkastuu, kun hänessä todellisuus näyttäytyy rakkaudellisena kaiken kauhun keskellä. Meistä tulee taas pieniä, heikkoja, tavallisia ihmisiä, jotka voivat pienuudestaan käsin heijastaa Isän rakkautta. Tällä tavoin inkarnaatio tapahtuu meissä, sisällämme, Kuitenkin tämä sisäinen muutos on totta siksi, että on olemassa joku, joka on pientäkin pienempi ja sinä pysyy ihan meistä riippumatta, omassa ruumissaan. On olemassa Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas, ristiinnaulittu Jumala, Isän Poika ja Hengen lähettäjä. Jeesus varjelee meitä kirkkona ja maailmana henkistymästä liikaa. Saatamme sairastua vahvuuteen, kuten esim. Tommy Hellstenillä on tapana ilmaista, mutta ilman Jeesuksen konkreettista olemassaoloa voimme myös sairastua omaan henkisyyteemme, siis omaan pehmeyteemme, jopa pienuuteemme. Voimme ylpistyä nöyryydestämme, röyhistellä vähäisyydellämme, jopa kärsimyksellämme, jolloin ohitamme sen, joka tällä hetkellä kärsii. Tästä Jeesus meidät itse pelastakoon.

Toivon konkretia

Itse asiassa päivän evankeliumissa Jeesus painottaa sitä, että fyysinen tilanne pitää kohdata sellaisena kuin se on henkisistä arvoista, oikeista laeista ja opeista, riippumatta. Vapahtaja kysyy: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” Tämän kääntäen nykaikaan: katselemme rakkaudellisia arvojamme ja totuuksiamme välillä yhtä suurella hartaudella ja sokeudella kuin ne, jotka kulkevat kännykkään tuijottaen vaaraksi asti. Ehkä meidän kannattaisi katsoa sen sijaan toinen toisiamme ja tehdä sitä, mikä on tarpeen nyt - kännyköiden ja arvojen sijaan. Tai mitä jos tarpeen vaatiessa katsoisimme kadulla ikoneita samalla hartaudella kuin kännyköitä? Mitä se kertoisi arvoistamme – ehkä ikonien kasvot puhisivat kasvojen, todellisuuden, pyhyydestä? Emme kuitenkaan välttämättä näe lähimmäisessä Jeesuksen kasvoja, niin kuin joskus hurskaasti sanotaan. Nähkäämme sen sijaan toisessa ihmisessä toinen ihmisen, ihan oman ihmisenä: fyysisen, konkreettisen, omansa. Juuri omanlaisenamme, pieninä ja joskus pienuudestamme tai vahvuudestamme kipeinä ihmisenä, minä ja sinä elämme samassa todellisuudessa kuin Jeesus, oma itsensä hänkin.

Todellisuuteen meidät johtaa hänen Henkensä. Raamatun mukaan Pyhä Henki kerran johdattaa ihan kaikki koskaan eläneet ylistämään vapaasti Vapahtajan nimeä. Tämä on totta, koska konkretiasta, tästä luodusta maailmasta, on pudonnut Jeesuksen tähden kertakaikkisesti kauhu. Jeesus, jota juuri tässä ajassa ja paikassa sinulle saarnaan, on helvetin ja kaiken pahan voittaja. Helvetillä pelottelulla ei ole enää katteita, Jeesuksen tähden pelkoa ei tarvita hyvyyden siivittäjänä. Häpeällä ei sidota niitä, jotka saavat tai saivat osakseen vääryyttä. Vain itseensäkäpertymisen ja itsensä puolustelun tulee pelätä, se pelätköön itsensä rauhassa pois. Ihminen jääköön jäljelle. Väärintekijät väistyvät kokonaan: sitä, mitä pahimmatkin ovat joskus olleet - lapsia - ei Isä itse hylkää. Näin pahalta katoaa mahti, se palautuu kokoonsa. Ylösnousseen Herramme Jeesuksen vuoksi meidän ei tarvitse manipulaation kuvitellun voiman pelosta enää lamaantua toimimattomuuteen. Meidän ei myöskään tarvitse henkistyä niin paljon, että emme enää näe todellisia kärsiviä ja toimi heidän hyväksi. Lihaksi tulleen Jumalan tähden fyyisestä maailmasta on pudonnut pelolta pohja pois. Meidän ei tarvitse henkistyä liikaa mutta emme myöskään pelkää toimia nuorten, lasten, naisten ja miesten ja kaikkien ohitettujen hyväksi. Jeesukselle olkoon kunnia kirkossa, joka rakentuu kaiken kattavaksi, ja enkelten kesken kautta kaikkien sukupolvien! Aamen.