Maria ja kaikkien pelastus? Ynnä muuta pohdintaa

MARIA: IHMISKUNNAN ESIKOINEN

Serafim Seppälän ”Elämän äiti” -kirjaa pohtivan esseen kirjoitti Petri Samuel Tikka vuonna 2016, mutta julkaisi pokrovan (eli Marian suojelusjuhlan) kunniaksi 1.10.2022.

Toisen kuunteleminen on hedelmällistä

Maria tarkkaili jokaista ja oli valmis oppimaan kaikilta. Tämä on yksi Marian hyveistä Ambrosius Milanolaisen mukaan, kuten professori Serafim Seppälä mainitsee vuonna 2010 julkaistussa kirjassaan Elämän äiti. Oliko kyseessä vain Ambrosiuksen oma innostus ottaa vastaan ihmisiä ja kuunnella heidän pulmiaan, kysyy Serafim? (s. 168-9) Ajatus siitä, että projisoimme omaa sisintämme uskonnolliseen hahmoon, on itse asiassa psykologisoivaa. Miksei Maria olisi kuuntelevainen hahmo, vaikka minä itse olisin myös? Monisyisempi kysymys tässä suhteessa on esimerkiksi se, missä menevät legendan ja opin rajat kertomuksissa Marian taivaaseenottamisesta (jota juhlitaan 15.8.). Nöyrästä neidosta kehkeytyi suorastaan kosminen Valtiatar kristillisen kirkon alkuvuosisatojen saatossa. Toisaalta Maria jo näki ennalta Magnificatissaan (Luuk 1: 46-55), että kaikki sukupolvet ylistäisivät häntä autuaaksi. Miten siis tarkkaavaisesta tytöstä tuli ihmetyksen aihe? Lähtekäämme liikkeelle siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, ettei ilman neitsyttä Mariaa olisi Jeesusta, Messiasta, josta ajanlaskumme laskemme, täällä olemassakaan. Käyttääkseni vieläpä latteutta hyväkseni: jokaisen merkkimiehen takana on vahva nainen. Eikä maailmankaikkeuden Vapahtaja, Jeesus, jonka rakkaus todistaa Jumalaksemme, ole tässä suhteessa poikkeus.

”Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.” (Luuk. 2: 17-19) Maria oppi jokaiselta jotakin - hän oppi, hän eli ajassa ja paikassa. Hän oli historiallinen henkilö, sanalla sanoen: ihminen. Kuitenkin Marian saaman suuren kunnioituksen takia on häntä ruvettu vertaamaan uskonnontutkimuksellisesti jumalattareen. Esimerkiksi kristologisesti olennainen ja käänteentekevä Theotokos- eli Jumalansynnyttäjä-termi pyritään palauttamaan Isikseen, vaikkei kyseistä jumalatarta ole koskaan nimitetty Jumalanäidiksi (s.82). Serafim Seppälä kuitenkin osoittaa, että historiaan sidottu ihminen on kristinuskon mukaan ikuisesti elävä sielu eikä siksi Marian tuonpuoleista asemaakaan tarvitse hahmottaa vain kimppuna muotoutuvia käsityksiä. Lisäksi, päinvastoin kuin antiikin hedelmällisyyden jumalattaret, kristinuskon ensimmäisellä sijalla oleva nainen oli poikkeuksellisesti epäseksuaalinen hahmo. (s. 13) Kirkkoisien lausumia Neitsyestä pitää viime kädessä lähestyä siitä näkökulmasta, miten Marian toiminta havaittiin kerran maan päällä. Herran äidin toiminta jatkuu uskomme mukaan edelleen (eihän yksikään, joka uskoo Kristukseen, ikinä kuole, Joh. 11: 26), mutta käsitysten muotutuminen on kuitenkin aina ollut ankkuroitu historiaan ja Raamattuun.

Vasta tästä näkökulmasta voimme esimerkiksi ymmärtää kirkkoisien Jumalanäitiä ylistäviä sanoja, kuten nämä Theodotos Anykyralaiselta: ”Oi toivomme pyhää asumusta, jossa kaikkinainen pyhyys ja loisto asuvat!” (s. 212) Maria kuunteli ja kätki sisimpäänsä ihmisten sanoja, ajassa ja paikassa. Samalla tavoin hän otti vataan myös Jumalan Sanan, joka itse on Jumala (Joh. 1: 1, 18). Tällä tavoin Jeesus sai alkunsa. Vaikka monet meistä pitävät neitseestä syntymistä mahdottomana, jopa epähistoriallisena legendana ja myyttinä, emme kuitenkaan pidä aivan arkipäiväistä toisen ihmisen kuuntelemista poissuljettuna, todellisen historian ulkopuolisena asiana (yleensä). Maria kuunteli kaikkia nöyrällä, siis arkisen vahvalla herkkyydellä, kunnioituksella ja kiinnostuksella. Juuri tällaisen asenteen tähden hänestä tuli Kristuksen, elävän ja armollisen toivon, asumus. Pyhän Neitsyen äitiys ei vie pois jotakin seksuaalisen kanssakäymisen tai normaalin äitiyden merkitykseltä, niin kuin (käymieni keskustelujen perusteella) usein nykyään uskotaan. Jumalanäiti osoittaa vain meille kaikille, että hiljainen, lähimmäisen tosissaan ottava kuuntelu ei ole voimatonta, saatika alistuvaa, vaan hedelmällistä ja voitokasta. Mikä meissä ei salli yhtä ainoaa merkityksellistä poikkeusta siihen (yliluonnollisen Jumalan asettamaan) luonnonlakiin, jossa elämän kuuluu alkaa halun ja kosketuksen kautta? Pelastuksemme tähden yksi Lapsi sai alkunsa pelkän toivon ja kuuntelun välityksellä.

Naisen asema?

”Jos kristillistä kulttuuripiiriä edustavassa maassa liputetaan Snellmanin tai Runebergin päivänä, eivätkö Kristuksen synnyttäjän päivät olisi suuria juhlia?” (s. 16) Pappismunkki Serafimin kysymys on relevantti. Miksi emme juhli julkisesti esim. Marian syntymäpäivää 8.9.? Ehkäpä ylikunnioituksen pelko on edelleen suuri evankelisluterilaisessa kirkossamme tai ei mahdollisesti olla kiinnostuneita edes olemaan aktiivisesti uskomatta käsittämättömiin ihmeisiin, kuten ympäröivässä kulttuurissamme. Mikä merkitys on ihmeillä, kun materiaa ja mielihyvää riittää ja henkinen sato korjataan julistautumalla suvaitsevaisiksi tai ekologisiksi? Oli miten oli, kun mietitään Marian syntymää, se oli itse asiassa tavallinen, ihmeetön, päinvastoin kuin hänen Poikansa syntymä myöhemmin. Perimätiedon mukaan Joakim ja Anna saivat ainoan lapsensa tavanomaisen yhtymisen myötä, joskin vanhoina, pitkän lapsettomuuden jälkeen.

Roomalaiskatolisessa kirkossa muotoutui kyllä oppi Marian perisynnittömästä sikiämisestä, mutta se ei tarkoita tytön luonnonjärjestyksestä poikkeavaa alkua, vaan synnittömyyttä, täydellisyyttä alusta alkaen. Serafim Seppälän mukaan varsinainen ero tässä suhteessa ortodoksiseen käsitykseen on se, ettei idän kirkossa tunneta perisyntioppia (s. 370). Luterilaiselta kannalta Marian poikkeuksellisuus perustuu hänen uskonsa suuruuteen,¹ ja Lutherin kirjavissakin lausunnoissa Maria esiintyy myös alustaan asti puhtaana. Tällaisista seikoista tosin Serafim Seppälä ei mainitse mitään, vaan olettaa lähtökohtaisesti nihkeän suhtautumisen Mariaan ”protestanttisuudessa”. Joka tapauksessa luterilainen kirkko voisi aivan vapaasti juhlia Marian tahratonta sikiämistä 8.12. ja samalla julistaa vanhojen kirkkojen kanssa ihmiselämän itseisarvoa sen alusta alkaen. Idän kirkossa Marian sikiämistä juhlitaan 9.12. Varhaisin tunnettu Maria-juhla on ollut neljäs adventtisunnuntai (s. 225), joka on muuten itse asiassa meidän ev.lut.-kirkossamme omistettu Herran äidille.

Marian ilmestyspäivänä, 25.3., kuultuaan mahdottomasta tehtävästään nuori neitsyt sanoi: "Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit." (Luuk. 1: 38) Serafimin mukaan Luukkaan evankeliumin alkuluvut ovat ilmaisutavaltaan seemiläisempiä kuin muuten. Ei siis ole mahdotonta olettaa, että Jeesuksen (ja Johannes Kastajan) alkuvaiheisiin liittyvät asiat olisivat peräisin suoraan Marialta mahdollisten edeltävien kirjallisten lähteiden kautta (s. 18). Miksi sitten jotkut haluavat pitää Jeesuksen alkuun liittyviä ihmeitä historiallis- ja tekstikriittisesti lengendaarisina, mutta edelleen (mahdollisesti) luottavat ne kirjanneiden evankeliumien kuvauksiin esim. rististä tai ylösnousemuksesta? Tahdon esittää raflaavan väitteen: tällä tavoin, tieteellisyyteen ja eksegetiikkaan vedoten vältetään kristinuskon feminiinisiä ulottuvuuksia aikana, jolloin naiseutta ei saisi julkisesti väheksyä.

Maria on uusi Eeva, todellinen Elämän äiti, kuten varhaiskirkon aikana yleisesti ja kaikkialla opetettiin (opetus voi siis olla peräisin jo apostolien ajoista saakka, s. 68). Marian voima perustui juuri hänen feminiinisiin ominaisuuksiinsa, herkkyyteen, huolehtimiseen, kuunteluun, kunnioittamiseen ja kauneuteen. Hänen arvovaltansa ei perustu uhoavaan voimaan, miehiseen oikeassaolemiseen tai valtapolitiikkaan, joihin kaikkiin halutaan kummatkin sukupuolet nykyään tasa-arvon nimissä alistaa. Jos Maria otetaan huomioon, taivaan Isää ei tarvitse feminismin vuoksi muuttaa taivaan Äidiksi. Mariassa ilmenee Pyhän Hengen voima murtaa vanhat valta- ja alistusasetelmat, myös sukupuolten välillä. Itse asiassa Kolminaisuuden persoonista juuri Pyhää Henkeä (joka on, huom., Jumala!) kuvattiin erityisesti syyrialaisessa kristillisyydessä naiseuteen liittyvin kielikuvin, äidillisen pehmeäksi (ks. s. 27), onhan Henkeä tarkoittava sana seemiläisissä kielissä feminiininen. Miehen ja naisen luonut Luoja tosin itsestään selvästi ylittää sukupuolijaon (tai jakamattomuuden). Siksi Poika syntyy käsityksemme ylittävässä ikuisuudessa yksin Isästä, ei Äiti-Jumalasta, kuten olettaisi luontoon perustuen. Mariassa kuitenkin vapaudumme myös täällä maan päällä pakottavista laeista, jopa luonnon-laeista, ja ihminen voi elää hedelmällistä elämää neitsyenä (mikä on pyhäinhäväistys yliseksuaalisuuden itsestäänselvyyttä palvovalle kultuurillemme).

Ensimmäinen vertaistensa (ja verrattomienkin) joukossa

Armoitettu, Korkeimman asuinsija, Taivaallisen Kuninkaan Äiti. Nämä ovat ensimmäisiä tallennettuja Marian kunnianimityksiä (apokryfisesta kirjasta Bartolomeuksen kysymykset, ks. s. 459; ”Armoitettua” käytti jo enkeli Gabriel). Emme voi kuitenkaan ymmärtää Mariaa Korkeimman asuinsijana emmekä tällaisista kuvauksista seuraavaa asemaa, ellemme muista kristinuskon juutalaisesta perustasta lähtien Jerusalemin temppelin keskeistä, kosmista merkitystä. Herran huone, hänen asumuksensa oli sovituksen ja sovinnon paikka, jonka luo kaikki kansat kokoontuisivat profeettojen mukaan lopullisen rauhan ajan koittaessa. Perimätiedon, erityisesti Jaakobin protoevankeliumin mukaan Maria astui 3-vuotiaana temppeliin, johon hänet jätettin kasvamaan. Juutalaisessa kirjallisuudessa onkin viitteitä neitsyihin, jotka kutoivat temppelissä tarvittuja kankaita ja vaatteita. Marian temppeliintuomisen juhlaa vietetään 20.11. sekä lännessä että idässä. Sen teologista merkitystä kuvaa hyvin ortodoksinen veisu: ”Tänään viattomin Neitsyt tuodaan temppeliin, jossa hänet kasvatetaan kaikkien Kuninkaan Jumalan ja meidän elämämme Kasvattajan asunnoksi. Tänään kaikkein pyhin kolmivuotiaana lapsukaisena tuodaan kaikkein pyhimpään. Tervehtikäämme häntä enkeli Gabrielin kanssa: Iloitse, ainoa siunattu naisten joukossa!”²

Ihmisestä on tullut kaikkein pyhin jumalanpalvelushuone! Temppeli, jossa Jumala asuu, onkin elävä ihminen eikä enää vain kivihuone (mutta kirkkorakennukset ovat meitä varten). Näin Maria on ihmisyyden pyhäkkö, joka sykkivällä (kristin)uskollaan tuo yhteisen ylistyksen ja rauhan kaikkien kansojen keskelle. Gregorios Palamas (k. 1359) kuvasi, kuinka Maria jakaa eroituksetta kaikille pyhyyden lahjoja, niin ettei kukaan jää vaille osaansa. Tähän perustuen Serafim Seppälä kuvaa Mariaa ”ihmiskunnan esikoiseksi”, eikä vain kristittyjen (s. 348; varmistin sähköpostitse Serafimilta, että ilmaus on hänen omansa eikä Gregorioksen). Tosin jo 200-luvulla laaditussa Paavalin ilmestyksessä Maria sanoo Paavalille: ”...minä tulen ensimmäisenä tapaamaan niitä, jotka ovat tehneet Poikani ja Herrani Jeesuksen Kristuksen tahdon. Minä käyn ensimmäisenä kohtaamaan heitä, enkä lähetä heitä harhailemaan.” Jos Maria tulee ensiksi tapaamaan kristittyjä taivaallisessa hahmossaan, eikö logiikan muoto ole se, että hän tulee muitakin vastaan? Ja lähettäisikö heidät sitten harhailemaan? Tuskinpa harhailevat kotiin tuovan Hyvän Paimenen äiti niin tekisi.

Lopullinen toivo heijastaa alkua, mutta käänteisesti, kuten jo Irenaios Lyonilainen opetti: ”Tottelemattomuudella hänestä [Eevasta] tuli kuoleman aiheuttaja itselleen ja koko ihmissuvulle. Samalla tavoin Mariakin oli neitsyt, jolla oli aviomies, ja kuuliaisuutta osoittamalla hänestä tuli pelastuksen toteuttaja itselleen ja koko ihmissuvulle.” (s. 63) Pelastuksen sisältö on kuuliaisuutta eli Vapahtajan Kristuksen, Logoksen (Sanan), kuuntelemista uskolla. Myös Tertullianuksen (155-n.230) mukaan Marian usko oli syntiinlankeemuksen vastavoima: ”Eva uskoi käärmettä, Maria uskoi Gabrielia. Mikä oli saatu aikaan uskomalla, se myös pyyhittiin pois uskomalla.” (s. 68) Tätä samaa uskoa Maria julistaa verrattomana apostolina ja profeettana koko maailmalle. Apostolin ja (ääneen jumalanpalveluksessa julistavan!) profeetan kirkolliset virat luettiin Jumalansynnyttäjän Marian omiksi kirkkoisien opetuksessa (vrt. Raamatusta apostoli Junia ja diakoni Foibe).

Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta varhaiskirkossa oli itsestään selvää, että Maria on ainainen neitsyt. Tätä mieltä olivat myöhemmin myös Luther ja jopa Calvin. Näin Origenes (n. 185-254): ”Ei ole muuta Marian lasta paitsi Jeesus. Tämä on niiden mielipide, jotka ajattelevat hänestä (Mariasta) oikein.” (s. 80) Jos Marialla olisi ollut toisia lapsia, ristiinnaulittu Jeesus ei olisi antanut häntä Johanneksen huostaan. Jeesuksen veljet olivat velipuolia tai serkkuja (yhä edelleen ”veli” on laaja termi Lähi-Idässä). Jumalansynnyttäjän neitsyyttä pidettiin oleellisena merkkinä ja uuden ajan alkuna, ei vain hetkittäisenä ihmeenä. Kaikki perustuu armoon. Jos Kristus toteutti ja lopulta kumosi Tooran lain velvoittavuuden, samoin aivan ensimmäinen laki, lisääntymisen käsky, menetti pakottavan voimansa jo sen ansiosta, että kaikessa mahdottomuudessaan (ja juuri siinä!) aviota tuntematon tuli raskaaksi. Maria on Vapahtajalle vihkiytynyt. Ja Pojan ainoa morsian Kirkko.

”Ja näytä meille Jeesus”

Maria synnytti maan päälle, ajassa ja paikassa, Jumalan, jonka jumalallinen syntymä on ajan ja paikan tuolla puolen. Se, mitä Maria teki, ei ollut vain fyysinen tapahtuma, vaan henkinen prosessi. Toteuttaessaan eli tavallaan synnyttäessään Isän tahtoa kristityistä tulee myös Jeesuksen äitejä (ja veljiä ja siskoja, Matt. 12:50). Tähän tapaan opetti jo Origenes, ja tätä ajatusmallia selittäen Serafim kirjoittaa: ”...onhan kristitty sisäisesti tekemissä saman Logoksen kanssa kuin Mariakin. Tämä on yksi mystiikan teologian usein unohdettuja aspekteja. Marian ainutlaatuisen kokemuksen asetelma on siis tavallaan kristityn peruskutsumus.” (s.81)

Jos Maria on esikuva ja uskonsa tähden elävä, eikö uskossaan esikuvalliselta ihmiseltä voi pyytää apua? Kristuksen luona olevilta pyhiltä, myös Marialta, on pyydetty esirukouksia jo kirkon ammoisista ajoista lähtien (ks. s. 130, jossa muuan neitsyt pyytää apua Neitsyt Marialta). Evankelis-luterilainen kirkko opettaa, että pyhät rukoilevat Jumalaa meidän maan päällä olevien puolesta taivaassa. Niin kuin Luther pyytää Magnificatin selitysteoksessaan Marian ylistyslaulu (sen sivulla 120): ”...niin ettei se [Magnificat] vain valaise ja puhu, vaan että se palaa ja elää ruumiissa ja sielussa. Tämän meille suokoon Kristus rakkaan äitinsä Marian tahdon ja esirukouksen kautta. Aamen.” Marialle osoitettuja Ave Maria -tervehdystä ja hänen rukouksiaan pyytäviä lauluja ei myöskään kielletty. Tätä vasten on yllättävää se, että Serafim väittää varhaisimman Marialle osoitetun rukouksen Sub tuum praesidum olevan ”protestanttien” mielestä varmasti myöhäisempi kuin katolilaisten tai ortodoksien mielestä (s. 85). Luterilainen kirkko ei tosin kutsu pyhien (taivaassa tai maan päällä olevien) esirukousten pyytämistä rukoukseksi, sillä se assosioidaan vain ainoan Jumalan avuksihuutamiseen, kuten protestanttisuudessa yleensä ja usein myös katolisuudessa. Jatkuva vastakkainasettelu ja varsinkin suomalaisessa kirjassa luterilaisuuden erityispiirteiden ohittaminen ei ole kuitenkaan ekumeenisesti ja tosiasiallisesti hedelmällistä. Näin vain kärjistetään Maria-kiistoja, kun Marian julkinen kunnioittaminen on vähentynyt sen polemiikin ansiosta, jossa niin kutsutut protestantit pelkäävät Marian epäjumalanpalvontaa ja katolilaiset/ortodoksit hänen pelastushistoriallisen asemansa ohittamista. Luterilaisilla olisi tässä sovinnollista sanottavaa, jos rohkaistuisimme juuriimme ja ilmaisisimme kantamme.

Oli miten oli, jo 200-luvulla, eikä vasta 300-luvulla kuten ns. ”protestantit” järjestään Serafimin mukaan käsittävät, Egyptissä sanottiin Marialle näin: ”Sinun armosi alle me suojaudumme, oi Jumalansynnyttäjä. Älä hylkää tarpeessamme (esittämiämme) anomuksiamme, vaan päästä meidät vaarasta, sinä ainoa puhdas ja ainoa siunattu.” Tämän anomuksen muotoja käytetään koptilaisissa ja bystanttilaisissa traditioissa, ja länessä siitä kehittyi Sub tuum praesidium. Sen, että Maria jakaa pelastuksen ja armon lahjoja, ei pitäisi olla erityisen yllättävää, sillä näin tekee myös jokainen kristitty rukoillessaan ja julistaessaan Kristusta teoin ja sanoin. Me voimme sulkeutua toinen toistemma armon alle, mutta Marialla on tässä suhteessa Jumalanäitinä täysin ainutlaatuinen merkitys. Tämän aseman tiivistää mielestäni hyvin keskiajalla syntyneen, läntisen Salve Regina -antifonin säe: ”ja näytä meille Jeesus, kohtusi siunattu hedelmä, tämän maanpakolaisuuden jälkeen.” Äiti tuntee Poikansa, varsinkin, kun äiti on neitsyt. Marian äitiyden alku oli kaikkia koskevalla tavalla pelastava hetki, kuten Alfahat Persialainen opetti 300-luvun ensimmäisellä puoliskolla sanoessaan enkelin rauhantervehdyksen karkottaneen monilta sisäisen pimeyden (Syyrian kielessä sana ”moni” ei tarkoita ”ei kaikkia”, s. 89).

Puhuessaan 300-luvulla vaikuttaneesta Efraim Syyrialaisesta Serafim kertoo, että pienentymällä inkarnaatiossa Kristus ylitti oman lähtökohtaisen suuruutensa. Efraim: ”Hänen [Kristuksen] voimallaan Marian kohtu kantoi sen [Kristuksen!], joka kantaa kaikkea.” (s. 93) Magnificatin merkityksen Efraim ilmaisee niin, että Kristus tulee Mariaan rikkaana, ylhäisenä, kaikkien ravitsijana, kaikki pukevana jne. ja tulee Mariasta köyhänä, alentuneena, nälkäisenä, riisuttuna ja alastomana (s. 95). Serafim tulkitsee, että Marian persoona on ihmisen ja Kristus-Jumalan kohtaamisen sisältö (s. 102). Voi sanoa, että ihmiskunnan jumalallistuminen alkoi Mariassa.

Jumalallistumisen alku

Inkarnaation toteutumisesta Mariassa Efraim Syyrialainen kirjoittaa: ”Tänä päivänä jumaluus on painanut itsensä ihmisyyteen, jotta ihmisyys tulisi painetuksi jumaluuden sinettiin.” (s. 106) Jumalallistuminen eli theosis on raamatullinen ja varhaiskirkollinen oppi, jonka painottamisesta ortodoksit ovat pitäneet erityisesti kiinni. Jo 2. Pietarin kirjeessä opetetaan Kristuksesta: ”Näin hän on meille lahjoittanut suuret ja kalliit lupaukset, jotta te niiden avulla pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, ja tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta.” (2. Piet. 1:4) Athanasioksen Suuren (295-373) theosis-periaate kuuluu: ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi jumalallistua” tai oikeammin ”tulla jumalaksi”. Lienee sanomattakin selvää (paitsi ehkä mormoneille?), ettei kyse ei ole palvottavaksi epäjumalaksi muuttumisesta. Näkisin, että kysymys on pikemminkin välittömän hellän ja läheisen suhteen muodostumisesta ainoaan todelliseen Jumalaan. Tällaista olotilaa kuvastaa se, mitä Athanasios sanoo Marialle: ”Sillä kerubit kantavat Jumalan valtaistuinta, mutta sinä pitelet Jumalaa omissa käsissäsi. … Sillä serafit peittävät kasvonsa siivillään kykenemättä katsomaan täydellistä kirkkautta, mutta sinä et ainoastaan katso hänen kasvojaan, sinä hellit niitä ja annat rintaasi hänen pyhälle suulleen.” (s. 119) Andreas Kreetalaisen (s. n. 660) mukaan Marian syntymästä alkoi maallistuneen ihmisluonnon jumallistuminen (s. 315).

Jumalansynnyttäjän ilmestysjuhlan eli Marian ilmestyspäivän (25.3.) homilian anonyymi kirjoittaja lausuu taas Marialle näin: ”Ei sinua nostettu taivaaseen, vaan maan päällä pysyen sinä vedit puoleesi Taivaan Herran ja maailmankaikkeuden Kuninkaan.” (s. 138) Tämän jumalallisen, aivan ainutlaatuisen ja yksilöllisen kohtaamisen tähtäyspiste on kuitenkin koko ihmiskunnan lunastus, jotta Marian erityisasema ei jäisi hänen yksitysomaisuudekseen (lausuihan jo muuten Augustinus tähän tyyliin: kukaan ei saa omia itselleen sitä, mikä kuuluu kaikille yhteisesti). Pyhä Epifanios (k. 403) opetti luomiskertomuksen pohjalta, että Herra muovasi itselleen ruumiin Mariasta – neitseellisestä maasta – ja Kirkko rakennettiin Kristuksen kyljestä, jonka avaaminen ja veren ja veden valuminen oli ihmiskunnan lunastus ja kirkon synty (s. 145). Siitä siis, että Vapahtaja sai Marialta fyysisen olemuksensa, seurasi lopulta kaikille ihmisille Jumalan lähelle pääseminen (kuten Marialle aluksi). Jo ennen ristiä Maria itse asiassa uumoili lunastuksen hetkeä. Hänhän aloitti Kristuksen julkisen toiminnan pyytämällä häntä muuttamaan veden viiniksi Kaanan häissä, joissa viini oli lopussa (ks. s. 156, Theodoros Mopsuestilainen). Kristus tiesi, että hänen hetkensä ei ollut tullut, mutta Maria silti uskoi hänen toteuttavan merkin. Minusta on iloisen paradoksaalista, että neitsyt-äidin esirukousten kautta Kristus pyhitti tavallisen avioliiton merkityksen (Joh. 2: 1-12). Vaikka risti ja ylösnousemus eivät olleet tapahtuneet, häiden ilo heijastaa pääsiäisen lunastuksesta seuravaa Karitsan ja koko luomakunnan eskatologista yhtymistä.

Hieronymuksen (k. 419) mukaan Maria on naisten joukossa sama kuin pääsiäinen juhlien joukossa (s. 178). Vaikka kirkkoisä pyrkinee ilmaisemaan tällä Marian pyhyyttä ja ainutlaatuisuutta, voi ajatusta luodata syvemmällekin. Ambrosius Milanolainen (k. 397) selittää tällä tavoin, mitä Marian sisällä tapahtui ristin juurella: ”Kun apostolit pakenivat, Maria seisoi ristin edessä ja katseli hellästi Poikansa haavoja odottaen, ei Poikansa kuolemaa, vaan maailman pelastusta.” (s. 168) Tällaista ajatusta vasten ei olekaan ihme, että oli olemassa käsitys, jonka mukaan Maria odotti Poikansa haudallakin hänen ylösnousemustaan. Jumalanäitiä ei tarvinnut evankeliumeissa erikseen mainita niitten naisten joukossa, jotka tulivat haudalle (eihän myöskään äidin läsnäolo Poikansa suurimmassa ihmeessä lisää asian objektiivista uskottavuutta). Kun kerran Marian kohdussa ”vapautuskirjamme laadittiin” (kuten ylistää Proklos Konstantinopolilainen, s. 200), kun kerran hän oli näin intiimissä yhteydessä pelastuksemme lähtökohtiin, ei ole järjetöntä ajatella, että Maria näki ennalta sen toivon, jonka varassa maailmankaikkeus on. Minun nöyrästä mielestäni hän, hän todella tiesi Poikansa tekojen johtavan apokatastasikseen, kaiken ennalleen asettamiseen. Lunastuksen toivon varmistaa se, että siihen liittyvät asiat tapahtuvat ilman omia ansioitamme. Augustinusta selittäen Serafim kirjoittaa: ”Se armo, joka tekee ihmisestä kristityn, on samaa armoa, joka teki Marian lapsen Kristukseksi hänen siitessään ja tullessaan ihmiseksi.” (s. 181). Ennen mitään tekoja!

Neitsyyden pysyvä merkitys

Maria on kaikkien aikojen ainoa luotu, joka on kontribuoinut jotain Pyhään Kolminaisuuteen, Serafim kuvaa Hesykhios Jerusalemilaista selittäen (s. 217). Jumalan ikuinen Poika nimittäin sai ruumiillisen olemuksensa häneltä. Mutta ei siinä kaikki – Pyhä Henki tuli Mariaan ja Isä valitsi ja varjosi hänet. Nämä ja kaikki edellä mainitut Mariaan liittyvät teologiset tosiasiat ovat hämmästyttäviä ja hätkähdyttäviä. Niitten pitäisi saada kaikki kristityt kiinnittämään huomiomme Mariaan kaikessa hänen nöryydessään ja pyhässä tavanomaisuudessaan ja siihen, mitä hän elämällään ja olemisellaan (ja rukouksillaan ja sanoillaan) voi meille opettaa. Toisaalta Marian asema on niin ainutlaatuinen, että ehkä kateudesta emme halua antaa hänelle merkittävää sijaa. Se, mikä tekee yhteisön jäsenestä erityisen, korottaa kuitenkin kaikkein eniten koko yhteisön kunniaa – näin on myös Marian ja kirkon suhteen (s. 184, Augustinuksen ajatusta). Se, mikä kirkon varhaisen opetuksen mukaan erityisesti nousee Marian esimerkistä suuntaviivaksi, on neitsyyden keskeinen asema kristillisessä vaelluksessa.

Mikä ihme neitsyys? Neitsyys on ensinnäkin positiivinen oikeus ja olotila. Näin on esimerkiksi silloin, kun neitsyys kuuluu olennaisena osana ikään, elämäntilanteeseen tai omaan valintaan. Neitsyys ei kuitenkaan tarkoita pelkästään olemista ilman seksiä. Kristilliseltä, syvemmältä katsantokannalta neitsyys on sisäistä ja toimivaa eheyttä, voimaa ja puhtautta. Neitsyys on sitä, että elämä on kaikessa täyteydessään ja toivossaan tässä ja nyt, ei vain tulevan elämän saamisessa, lisääntymisessä (ja siihen liittyvässä luonnollisessa vietissä). Näin ollen ei tarvitse asettaa arvoasetelmissa vastakkain aviollista elämää ja neitsyyttä, niin kuin lännen kirkoissa on käynyt: joko niin, että munkin ja nunnan elämä kohotetaan arvoon arvaamattomaan, tai niin, että avioliitto on aluksi perusoletus ja lopulta käy kalpaten: maallistuneessa yhteiskunnassa neitsyyttä pidetään halveksittavana tai itseään oudosti kieltävänä olotilana. Ihmisen epätäydellisyydestä ja peruskykenemättömyydestä olla tyytyväinen tämänhetkiseen olemiseensa on tullut normi ja jopa ideaali. Neitsyys on haudattu.

Kristinuskon lähtökohdat ovat kuitenkin siinä, että Vapahtajamme äiti neitsyt Maria on täynnä armoa (Luuk. 1: 28). Jaakob Sarugilaisen mariologiaa kuvatessan Serafim kirjoittaa: ”Mariassa ihmisluonto, koko ihmiskunta ottaa vastaan Jumalan.” (s. 251) Se rauha, jonka olemme Marian kautta saaneet, on uskoa, nöyryyttä ja elämää tuottavaa neitsyyttä. Kaikki tämä on lahjaa, tavallista elämää. Mutta juuri tavallisen ihmisen, nuoren Marian kautta, jotain aivan ihmeellistä on tapahtunut. Proklos Konstantinopolilainen (k. 446) ylisti Mariaa jo unohdetun ”neitsyyden juhlan” merkeissä näin: ”Syy, miksi olemme kokoontuneet tänne tänään, on pyhä Jumalansynnyttäjä (Thetokos) Neitsyt Maria: neitsyyden turmeltumaton aarreaitta, toisen Aadamin hengellinen paratiisi, (Kristuksen) luontojen yhteenliittymisen työpaja, pelastavan vaihtokaupan tori; hääkammio, jossa Sana saatettiin yhteen lihan kanssa; elävä pensas, jota jumalallisen syntymän tuli ei polttanut; todellinen kevyt pilvi, joka kantoi sen, joka ruumiissan seisoo kerubien yllä...” (s. 194)

Mariaa tuleekin ylistää niiden armollisten ja vapauttavien arvojen tähden, jota hän Poikansa kanssa edustaa (olihan Jeesukin toki elämänsä Jumalalle omistanut lempeä neitsyt!). Marian merkitystä kuitenkin korostaa kaksi yllättävää asiaa: hän on pelkkä ihminen, päinvastoin kuin ikuinen Poikansa, ja hän tarvitsi pelastusta, kuten kuka tahansa meistä. Nämä asiat viittaavat siihen, että me syvästi apua tarvitsevina ihmisinä voimme luottaa Kristuksen tuomaan vanhurskauteen. Tämä on sitä, että (vaikka mitä tapahtuisi tai miltä tuntuisi) kaikki on Isän Jumalan edessä hyvin. Jumalaa ei tarvitse sovittaa, mutta juuri Marian Poika on tuonut sovinnon meidän sydämiimme kaiken keskellä. Niin kuin Ildefonsus Toledolainen (syntynyt n. 617) julistaa: ”Tämän Neitseen ansiosta kaikki ovat nähneet Jumalan pelastuksen. Kiitos tämän Neitseen, kaikki maan ääret ovat katuneet ja kääntyneet takaisin Herran puoleen.” (s. 292) Parannus ja paraneminen ovat vallitsevaa olotilaa. Ja näin siksi, että Maria nousi lähemmäksi Jumalaa kuin on edes mahdollista, sillä hänessä tapahtui se, mikä on mahdotonta (s. 287). Kaikessa vapaudessaan Jumalansynnyttäjä on ensimmäinen niin äitien kuin neitsyidenkin keskellä – kaikkien keskellä, jotka tarvitsevat voimakasta vakautta ja syvää hellyyttä.

1Vrt. jo Irenaios Lyonilaiseen (k. 202): ”Mitä Eeva sitoi epäuskollaan, sen Maria päästi vapaaksi uskollaan”. (s. 63)

2https://www.ort.fi/kirkkovuosi/jumalansynnyttaejaen-neitseen-marian-temppeliintuomisen-juhla