Miksi enkelit osaavat lentää?

Ajatuksia kirjasta Taivaalliset voimat (Serafim Seppälä)
esseen kirjoitti Petri Samuel Tikka

”Enkelit osaavat lentää, koska he ottavat itsensä kevyesti.” Lukiessani professori Serafim Seppälän tuoretta kirjaa Taivaalliset voimat: Enkelit varhaiskristillisyydessä ja juutalaisuudessa tämä G. K. Chestertonin lentävä lause tuli mieleen. Sisältönsä puolesta teos on kuitenkin painavaa asiaa! Haluan tässä esseessä ottaa esille opetuksia, jota kirjassa esille tulevista enkelisistä mietteistä voisi saada.

Olin kuuntelemassa pappismunkki Serafimia lauantaina 2.4. tänä armon vuonna 2016 kulttuurikeskus Sofiassa (olin siellä pappisystävä Liisa Auruksenahon kanssa), kun hän esitteli kirjaansa (teos oli niin uusi, että sen painaminenkin oli myöhästynyt). Kävi ilmi, että Taivaalliset voimat on ensimmäinen Serafimin laatima teos, jonka hän on kirjoittanut ns. yleisön pyynnöstä. Hän kertoi kirjan kirjoittamisen vieneen hänet sellaisten henkisten sfäärien kohtaamiseen, joita hän ei ollut ennen kokenut. Serafimin mukaan enkeleistä puhuminen on varma tapa saada sali täyteen – niin kuin olikin. Enkelit ovat alati kiinnostusta herättävä ja ajankohtainen aihe. On mielestäni jännittävää, että vaikka enkeleistä puhutaan kirkoissa harvinaisen vähän, teologiassa ehkä vielä vähemmän, niin aiheen suosittuus ei näytä herättäneen teologeja ajattelemaan enkeleiden asemaa entistä painavammalla tavalla. Varhaisessa kirkossa nimittäin enkelit olivat jatkuvasti esillä normaalina osana kristillistä maailmankuvaan. Nykyään he näyttävät parhaimmillaan olevan jotakin ”ekstraa.” Onneksi Serafimin kirja korjaa asiaa (toinen esimerkki on Esko Miettisen Taivaallisia vieraita: Kristillinen enkeliperinne Suomessa).

Ehkäpä enkeleitä on vaikea käsitellä, koska he eivät ole tarpeeksi jotain täysin toisenlaista kuin me (kuten Jumala luomattomassa rakkaudessaan) eivätkä toisaalta tarpeeksi kouriintuntuvan samanlaista ainesta kuin me (kuten näkyvän luomakunnan eläimet). He eivät mahdu rationalistisen ihmisen materiaalisen ja henkisen kahtia jakavaan maailmankuvaan. He pakenevat, kiitävät pakoon, meidän jaottelevista, ylivakavista järjestelmistämme! Yhtä lailla Serafimin pitämällä luennolla kuin itse kirjassa näyttäytyvät enkelien, näiden ajatuksenlennossaan meitä läheisten mutta muuten hyvin, hyvin toisenlaisten olentojen, ajattomuus ja ruumiittomuus. Tätä heidän lähtökohtaista ”henkevyyttään” voisi suomennettuna kutsua keveydeksi (heidän ”lentokykynsä” syyksi). Kirjaa lukiessani enkelien ajan murheiden yli käyvä olemus – voisiko sanoa: ilmavan vakaa oleminen - jäi minulle henkisesti käteen. Tai pikemminkin keveys tuli minulle päällimmäiseksi opetukseksi siitä, mitä enkelimäisyyteen pyrkiminen voisi käytännössä olla. Koska kyse on vielä energeettisestäkin energeettisemmistä persoonista, tämä ei ole eteeristä, väritöntä medidatiiotyyneyttä. Toinen asia, mikä vahvistui entisestään, on se, että Jumala on läsnä luomakunnassaan hyvin persoonallisella ja täyteläisellä tavalla. Hänen iloaan edustavat luodut enkelit eivät tule ikään kuin Jumalan ja ihmisen ”väliin”, vaan johtavat meitä kaikkia, ihmisiä ja muutakin luomakuntaa, kohti yllätäviä inspiraatioita ja yhteistä ylistysvirttä!

Serafim lähtee kirjassaan liikkeelle perusasioista ja kuvaa, kuinka enkelit ovat olemukseltaan henkiolentoja ja tunnetuimmalta toimeltaan Jumalan sanansaattajia. Sana enkeli juontaa juurensa muinaiskreikan sanasta angelos ”lähettiläs”, käännöslainana heprean sanasta malʼakh. Toisaalta aramean kielessä heitä kutsutaan nimityksellä ʽīr ”valvoja”. (s. 13-14) All night, all day angels watching over me, My Lord, päivin ja öin enkelit valovat, kuten spirituaali kuuluu. Kun olen eri yhteyksissä itse opettanut enkeleistä, monille on yllättäen tullut uutuutena tässäkin teoksessa jatkuvasti ilmenevä juutalais-kristillinen perustotuus: ”Enkelin tärkein tehtävä on Jumalan rukoileminen ja ylistäminen”. (s. 38; kursiivit minun) Arkisessa ajattelussa nimittäin enkelien varsinainen toimi näyttäytyy ihmisten varjelemisena. Vanhan kirkon kirkkoisien, kuten 600-luvulla vaikuttaneen Iisak Niniveläisen, mukaan kuitenkin ”enkelien tärkein tehtävä suhteessa ihmisiin on tarjota sisäistä inspiraatiota ja valaisua” (s. 219). Enkelien elämä on siis ensisijaisesti Jumalan ylistämistä ja toiseksi siitä kumpuavaa ihmisten inspiroimista, vaikka luonnostamme ajattelemme asioita omasta perspektiivistämme: meihin kohdistuvana suojelustoimintana. Serafimin kirjasta voimme oppia, että enkelit katsovat maailmaan Jumalan läpi, kun me taas koetamme katsoa Jumalaa(kin) maailman läpi.

Ehkä enkelien inspiroivassa toimessa olisi hedelmällistä liittymäkohtaa enkeliterapiaa harrastavaan New Age -ajatteluun, sillä painotuksella, että enkelien meditoima sisäinen valaistuminen vie meidät itsemme ulkopuolelle. Enkeliolennot opettavat meitä osallistumaan heidän kanssaan äärettömän, luomattoman, meistä riippumattoman ja vapauttavan Rakkauden, siis Pyhän Kolminaisuuden, tanssiin! Riippumatta lähtökohdistamme me ihmisinä kuitenkin miellämme enkelit helposti varsin ihmiskeskeisestä näkökulmasta (itse asiassa itsekeskeisistä lähtökohdista koko luomakunnan monitasoisuuden huomioon ottaen). Enkelit mielletään olennoiksi, jotka palvelevat meitä. Yleisimpiä kysymyksiä, joilla enkelien toimintaa kyseenalaistetaan tai ihmetellään, on se, miksi toisinaan enkelien jatkuva varjelus pettää. Tähän tulee kirjassa lyhyt ja ytimekäs vastaus: ”Miksi sitten tällaista suojelua toisinaan on, joskus taas ei? Iisak [Niniveläinen] vastaa realistisesti: me emme tiedä.” (s. 214) Me kyllä saamme jatkuvaa fyysistä(kin) varjelua, mutta jos Maan korvessa kulkevi -tyyppinen suojelus ei olisikaan ainoa kriteeri, joilla enkelien todellisuutta arvioidaan, mikä se sitten olisi?

Enkelien ylistystehtävää, liturgista olemusta, painottaessaan Serafim kirjoittaa: ”Enkelien eksistenssi on Jumalan tuntemista ja siinä syvenemistä.” (s. 232) Tästä kriteeristä on hedelmällistä lähteä liikkeelle enkeleitä arvioidessamme. Taivaalliset voimat -kirjan henkistä punaista lankaa voi hahmottaa sitä kautta, että enkeleillä on oma vahva elämänsä – itse asiassa heidän elämänsä on ruumiittomuutensa tähden lähtökohtaisesti sisäistä – ja juuri heidän elämäntyylistään meillä on paljon opittavaa. Vaikkemme kiinnittäisi heihin mitään huomiota sellaisenaan, saatikka kokisi erityisiä varjelusihmeitä, enkelit eivät silti menettäisi merkitystään. He viitttaavat syvempiin todellisuuksiin, jotka antavat toivorikasta suuntaa vajavaisuuden keskelle: vapauteen, armoon ja rauhaan (ei vain sodan puutteeseen, vaan harmoniaan ja täyteen elämään). Luennollaan Serafim kehotti, että voisi olla rukouksessa jotain koettuaan nöyrempää sanoa kokeneensa enkelin puhuttelua kuin heti suoralta kädeltä todeta: ”Jumala puhui minulle...” Pappismunkin kirjan viisauksien muovaamana tähän voisi lisätä, että jos koemme olevamme kuin enkeliluokkien korkein triadi (valtaistuimet, serafit ja kerubit), jotka elävät välittömästä kosketuksestaan Jumalaan, arvioimme tasomme hieman liian korkealle. Maallisesti sanoen sama opetus pätee, jos koemme olevamme elämisen taidon parhaita asiantuntijoita maailmankaikkeudessa (itsevarma näkökulma). (Tunnettu spekalaatio siitä, ettemme olekaan yksin universumissa, vaan on muita, vielä älyllisempiä olentoja, voi olla vähemmän ufo juttu kuin luulemme).

Jännittävää kyllä, nöyryys meitä lähtökohtaisesti suurempien voimien edessä ei kuitekaan tarkoita asemamme vähättelyä. Itse koen, että enkelit tekevät maailmankaikkeudesta vähemmän suoraviivaisen, vähemmän meidän kontrollotavissamme olevan, ja enemmän hengittävän, täyteläisen ja vapaan. Tällainen enkelimäinen elämänasanne nostaa meitä korkeammalle kuin voimme lähtökohtaisesti kuvitellakaan. Armon avulla voimme (mm. Gregorius Suuren mukaan) korota yhdeksän enkeliluokan rinnalle (peräti niiden ylle?) kymmenenneksi rationaalisten olentojen taivaalliseksi luokaksi (s. 225). Käsittämätön ja yllättävä edistyminen! Tällaisessa prosessissa enkelien arvioimisen kriteeri voisikin olla fyysis-mentaalisen suojelun tason sijaan se, kuinka paljon saamme kokea heidän kauttaan jotakin Jumalasta itse hyvyytenä ja kaiken hyvän antajana. Enkelit ovat valmiita valaisemaan sitä, kuka hyvyys on ja mitä kaikkea hän antaa (ja tätä kohti ”Kristuksen henget” opastavat, vaikkemme kysyisikään) . Tällaisella tiellä paradoksaalisella tavalla ikään kuin kohoamme nöyryyteen, arvostamaan enkeleiden vakaata viisautta, ja kokemaan heidän olemassaolonsa ”Jumalan rakkauden valaisemien hengellisten näköalojen” (s. 205) kautta.

Kristinuskoon alusta alkaen kuuluneen vapauden korostuksen mukaan enkelit toimivat vapaasti ja persoonallisella tavalla luomakuntaa kaitessaan. Tämä ei ole kuitenkaan itsestäänselvä käsitys, koska enkeleiden ylikorostumisen pelon vuoksi on aina ollut mahdollisuus siirtyä toisenlaiseen painotukseen. Jos käsitys Jumalan ainutlaatuisuudesta alkaa muuttua sellaiseksi, joka poissulkee potentiaalisia uhkia hänen majesteettisuutensa palvomiselle, silloin enkelitkin pienenevät. Kun juutalaisuus ja kristinusko alkoivat erota toisistaan, kristinusko säilytti korostuneen vahvasti juutalaisuuteen kuuluneen enkeliperinteen. Enkelit muodostavat näkymättömän luomakunnan ja siinä omat vankat järjestyksensä. Sen sijaan rabbiinisessa juutalaisuudessa (siis siinä, mitä pidämme nykyään ihan vain ”juutalaisuutena”) enkelien tosiasiallinen toimiminen Jumalan ”käsikassarana” korostui ajottain niin korostuneesti, että osaa enkeleistä alettiin pitää persoonattomina, joskus jopa väliaikaisina olentoina (s. 54-55). Tosin enkeliperinne jatkui samalla vahvana. Ambivalentti suhtautuminen esim. enkelin pyytämiseen avuksi ja heidän kutsumiseensa ”armon tuojiksi” on juutalaisuuden suuntauksia tänä päivänäkin jakava kysymys.

Vaikka juutalaisuus kehittikin enkelikäsityksiä, jotka poikkesivat ajanlaskun vaihteen vilkkaasta enkelien kunnioituksesta, ei sielläkään luovuttu esim. Gabrielin ja Mikaelin persoonallisuudesta ja merkityksestä. Meidän on nykyihmisinä, joille on iskostunut mieleen romantiikan ajan kiiltokuvallinen enkelikuva, vaikea kuvitella sitä, kuinka enkeleitä pidettiin vuosisatojen ajan urhoollisina ja kaikin tavoin lähtökohtaisesti ylemmän tason olevaisina kuin ihmisiä. C. S. Lewisin mukaan muuten keskiajan ajattelussa ihmisten asuttama maapallo ei ollut maailmankaikkeuden merkittävin keskus, jonka ympärillä kaikki pyöri, vaan matalin, vähäpätöisin alho, johon suhteessa kaikki taivaan sfäärit olivat yläpuolella. Serafim ottaa esille kuvauksia, kuinka sfääreillä liikkuvia taivaankappaleita liikuttivat (tai pikemminkin: liikuttavat) enkelivoimat. Enkeleiden ylemmyyttää suhteessa ihmisluontoon on kuvattu jopa niin, että yksi enkeli on yhtä suuri kuin kolmasosa maapallosta!

Vain, jos näemme sen, kuinka enkeleitä pidettiin eksistentiaalisesti ylempinä olentoina kuin meitä ihmisiä, voimme ymmärtää myös sen, kuinka radikaalia oli nähdä ihmisen heitä suhteellisesti suurempi potentiaali. Enkeleitä ei ole tehty ihmisten tavoin Jumalan kaltaisuuteen (ja kuvaksi) vaan ”kaltaisuuden sinetiksi” (näin Gregorius Suuri, s. 135). Kristuksen, Jumalan, ihmiseksi tuleminen kohotti ihmisyyden enkeleitä ylemmäksi ja samalla koko ihmisluonnon – mutta ilman Henkeä ja sitä, kuinka hän johtaa maailmaa, tästä ei olisi puhettakaan. Sille, joka on alhainen, on Isän armon tähden annettu valta kohota niin paljon, että enkeleillä ei kerta kaikkiaan ole samaa mahdollisuutta (hehän ovat jo ylhäällä). Mahdollista edistymistä näin suurta päämäärää kohti on kuitenkin yksilötasolla erittäin vaikea havaita monen kilvoituksenkin jälkeen (hyvyyden varastot eivät kerry ainakaan itsemme ulottuville – ehkäpä joku kerää niitä taivaaseen?). Serafim kuitenkin rohkaisee: ”Saatamme olla näennäisesti yhtä hengellisiä kuin kymmenen vuotta sitten mutta kenties tarvitsemmekin tähän vähemmän tiedostamatonta sisäistä apua enkeleiltä – eli olemme kasvaneet.” (s. 198)

Tunnettua on, että ihmisellä on suojelusenkeli, ja vähintään yhtä tunettua, että kintereillä on myös paha enkeli. Tutkimaani apokatastasis-oppiin (eli kaikkien pelastumiseen) liittyen Serafim tuo mielestään kaikkein erikoisimpana enkeleihin liittyvänä ajatuksena esille, että kirkkoisä Orgineen mukaan seuraksemme annettu yksittäinen paholainen edistyy meidän mukanamme ja päätyy lopulta enkeliksi (s. 146). Kiinnostaisi tietää, mitä Origenes tästä tarkalleen ottaen sanoo (en oikein usko, että tuo edistyminen olisi kovin helposti huomattavaa?), mutta muotoileehan Serafim itse kristillisen perustotuuden, jonka luulisi pätevän niin kaikkkiin ihmisiin (hyviin ja pahoihin) kuin enkeleihin (langenneisiin ja lankeamattomiin): ”Enkelien sisäinen elämä vastaa ihmisen eskatologista [siis lopullista] todellisuutta.” (s. 224) Serafim ei sen enempää puutu asiaan muuta kuin sanoen, että kirkon valtavirta hylkäsi ajatuksen itse Saatanan kääntymisestä (hän ei mainitse, että ”isien isä” Gregorius Nyssalainen opetti tätä kasteoppilaille). Hän kuitenkin ottaa toivorikkaaseen näköalaan kantaa epäsuorasti: kirkkoisät eivät ajattele pelastusta yksilön, vaan koko ihmissuvun kannalta (s. 174). Iisak Niniveläisen mukaan itse enkelit etsivät myöskin jotain korkeampaa kuin omaa yksilöllistä pelastumistaan (s. 212-213). Serafimin enkeleitä ja liturgiaa käsittelevän luvun mukaan: ”Raamattu ja kirkon elämän traditio osoittavat kohti yhtä päämäärää, enkeli- ja ihmisluonnon yhteistä ylistystä, jossa koko luomakunta laulaa Luojalleen veisua samalla sisällöllä ja asenteella. Tämä on se päämärä, jota varten kirkko on olemassa maan päällä.” (s. 237)

Valtaistuimet, serafit, kerubit; herruudet, voimat, vallat; hallitsijat, ylienkelit, enkelit. Nämä ovat Pseudo-Dionysioksen kolmeksi triadiksi hahmottamaa yhdeksän ikumuistoista enkeliluokkaa, joiden nimet ovat Raamatusta (s. 181). ”Kaikki on täynnä enkeleitä”, kuten Origenes sanoi, ja Sergius Bulgakovin mukaan heidän ”palvelustehtävänsä ansiosta maailma aina ja kokonaisuudessaan on avoinna hengelliselle toiminnalle eikä sulkeudu aineelliseen sieluttomuuteensa.” (s. 143) Mikä ihmeellisintä, näiden voimien kuningatar on ihminen: Maria.