"Uskallammeko toivoa, että kaikki ihmiset pelastuvat?"

Rakas blogin lukija,

järjestö, jota ei vielä jostain syystä ole:
Kaiken kohdalleen menemisen seura 

Elämäni kutsumus on tutkia tutkijana ja julistaa pappina kaikkien pelastumista, siis sitä, että Kristuksen tähden ja kaiken jälkeen ja jo nyt voimme sanoa: "loppu hyvin kaikki hyvin". Toivo tuo voiman jaksaa arjessa eteenpäin. Niin, mitä perusteita löytyy hyvälle mielelle, kun asiat näyttävät ja tuntuvat menevän pieleen? Pessimismi on helppo ratkaisu, eikä kovin syvällinen sellainen. Kuitenkin niin usein porskutamme eteenpäin, joko ilman syytä tai syystä. Rakentavampaa olisi, että hyvästä syystä (muuten huomaamattamme tulemme talloneeksi toisiamme).

Aloitin viime syksynä jatko-opinnot Helsingin yliopistossa, ja väitöskirjani koskee sitä, miten kaikkien meidän pälkähästä pääseminen liittyy luterilaiseen teologiaan (potentiaalisena yläotsikkona Jeesuksen sanat: "Jumalalle on kaikki mahdollista") - siis miten suurenmoinen toivo ankkuroituu ristiin ja ilosanomaan, pelastumiseen yksin armosta. Tähän liittyen luen myös erinäisiä kirjoja, jotka kuuluvat yleiseen jatkosivistykseeni, mutta samalla tutkimukseeni. Toivonpa, että esseemäiset referaattipohdintani ja tutkivat oivallukseni voisivat kiinnostaa jotakuta muutakin kuin dogmatiikan professoria Miikka Ruokasta.

Muuten: kirjojen lukemisen lisäksi onneksi pääsen välillä tapaamaan muita teologeja kasvotusten, seuraavaksi elokuussa Denverissä, Yhdysvaltain Coloradossa, The Forgotten Gospel -konferenssissa. Se on ensimmäinen kristillistä kaikkien toivoa käsittelevä iso konferenssi sitten 1990-luvun alun - aikamoinen onnenpotku tähän saumaan! Kesällä olen myös töissä Kotkan seurakunnissa, Kymissä (ripari ja toimituksia) ja sairaalasielunhoidossa.

Mutta palatakseni kirjallisuuteen: arvioidessani esseissäni kirjojen pääsisältöjä kiinnitän huomiota erityisesti tutkimusaiheeni kannalta olennaisiin asioihin. Mietin siis, mitä kiinnostavia oivalluksia kirjoilla on annettavana soteriologian ja eskatologian, siis pelastusopin ja viimeisten asioiden opin, kannalta. Otin viimeksi luettavakseni kirjat Dare We Hope ”That All Men Be Saved” (Hans Urs von Balthasar) ja The Crucified God (Jürgen Moltmann; luin kirjat engalanniksi, koska saksani ontuu). Valitsin teokset juuri siksi, että minua kiinnostaa väitöskirjatyössäni a) lopullinen toivo kaiken ja kaikkien suhteen ja b) miten se perustuu ristiin ja Jeesuksen suorittamaan pelastustyöhön. A)-kysymystä edustaa enemmän von Balthasarin kirja, b):tä taas Moltmannin teos, noin karkeasti ottaen. Tähän blogitekstiin tulee mietintöjä kirjasta, joka kyselee, mitä voimme toivoa...

Ajatuksiani kirjasta Dare We Hope ”That All Men Be Saved”: With a Short Discourse on Hell (Hans Urs von Balthasar)
kirjoitti Petri Samuel Tikka

Olin pitkään aikonut lukea kirjan, sillä se liittyy olennaisesti tutkimustyöni aihepiiriin. Sitä pidetään nykyaikaisena perusteoksena eskatologisen (lopullisen) toivon alalla. Päätin sitten lopulta lukea kirjan kokonaan katolisen tutkijakollegan Emil Antonin vahvasta kehotuksesta, ja näin kannatti tehdä. Sveitsiläisen teologin, isä Hans Urs von Balthasarin (1905-1988) toivoa käsittelevä kirja puhuu nimittäin varsin syväluotaavalla ja jäsennellyllä, perusteellisella tavalla toivosta. Käsitystä toivosta, joka ei tee eroa ihmisten välillä, pidetään nykyään turhaan itsestäänselvyytenä kirkollisissa asianyhteyksissä, vaikka sen eteen on pitänyt (ja pitää edelleen) tehdä huomattavasti ajatus- ja käytännön työtä.

Käsitys toivosta, jota ei syystä tai toisesta julisteta varmuutena, mutta joka kuitenkin koskee kaikkia Jumalan rakkauden tähden, lienee nykyään vallitseva ajatus valtavirran kirkkokunnissa, ainakin länsimaissa. Vatikaanin II konsiilin jälkeinen katolinen kirkko edustaa pääpiirteissään tällaista linjaa, ainakin paavillisella tasolla (vaihtelua esiintyy toki ruohonjuuritasolla huomattavasti), samoin von Balthasar. Nykyaikaisten kirkkojen toivoon liittyvä ajatusmaailma kuitenkin poikkeaa sekä keskiajalla vallitsevaksi tulleesta päättymättömästä, ehdottomasta helvetti-taivas-jaosta että varhaisessa kirkossa esitetystä apokatastasis-opista (kaikki pannaan kohdalleen eli kaikki pelastuvat Kristuksen sovitustyön tähden). Horjuntaa on silti aina ollut, jo esim. Lutherilla (joka ei esim. pitänyt itsemurhan tehneiden pelastumista mahdottomana, valtavirrasta poiketen). 

 
Hans Urs von Balthasarin ajatukset kaikkia koskevasta toivosta lähtevät liikkeelle Jeesuksen ehdottomasta, äärettömästä rakkaudesta, joka ei sulje pois jumalattomia. Rakkautena ilmenevä usko ja tähän liittyvä vastuu ja pyrkimys kohti todellista hyvää mudostavat varsin katoliset perusteet sille, miksi hän pitää laajaa toivoa tarpeellisena ajatuksena tuoda esille. Näitä asioista käsittelevä kirja on yhdistelmä kahdesta teoksesta, joiden alkuperäiset saksankieliset nimet ovat: Was dürfen wir hoffen? (1986) sekä Kleiner Diskurs über die Hölle (1987), jossa hän vastaa ensimmäistä kirjaa vastaan esitettyihin syytöksiin. Englanninkielinen käännös ilmestyi vuonna 1988. Tuona vuonna Hans Urs von Balthasar myös kuoli, ennen kuin hän ehti ottaa vastaan kardinaalin arvon, jonka paavi Johannes Paavali II oli hänelle myöntänyt.

Tässä kirjassa von Balthasar puolustaa sitä mahdollisuutta, että kaikki ihmiset voisivat tulla hyväksymään evankeliumin, niin että ihmiskunta kokonaisuudessaan lopulta pelastuisi. Kysymys on kuitenkin otsikon mukaisesti: mitä voimme tai mitä uskallamme toivoa? Von Balthasar avaa avaria näkymiä, mutta jättää oven viimeiseen lopputulemaan suljetuksi. Hän uskoi nimittäin, että ihminen voi vapaan tahtonsa tähden aina päättää hylätä Jumalan kutsun. Tästä huolimatta von Balthasar sai aikanaan kohdata kovaa kritiikkiä varmaa, tiedettyä (jopa jumalallisesti ilmoitettua) lopullista kahtiajakoa kannattavilta. Tämän elämän aikana kirkon uskossa eläneet pääsevät viimein autuaiden joukkoon, toiset joutuisivat varmasti päättymättömään rangaistukseen.

Von Balthasar vastustaa kuitenkin kaikenlaista väärää varmuutta raamatullisen toivon perustalla: Jumala tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan (1 Titus 2: 4). Teologi tuomitsee sellaisen oman pelastuksensa varmistamisen, joka saa tukea siitä, että uskotaan joidenkuiden toisten varmaan kadotukseen. Tässä yhteydessä voisin viitata viimeisestä tuomiosta puhuvaan Dies irae (”Vihan päivä kauhistava”) -lauluun: cum vix justus sit securus "kun hurskaskaan ei ole varma". Torjuessaan vääränlaisen individualistisen toivon, jota vahvistaisi toisten epäuskosta johtuva huonompi asema, von Balthasar kuitenkin sulkee pois myös toisenlaisen, ehkä positiivisemman pelastusvarmuuden. Hänen mukaansa elämme elämäämme tuomion alla. Kukaan ei voi olettaa mitään, ainakaan itsestään - laajemmat näkyvät ovat ilmeisesti asia erikseen vision tasolla. Pelastusasioissa varmuuden sijaan on vakaata luottamusta, joka perustuu rukoukseen ja rakkauteen.

Teos alkaakin kahdella siteerauksella, jotka kuvaavat hyvin von Balthasarin kahtalaista käsitystä. Käännän osan ensimmäisestä siteerauksesta, joka on kardinaali Jean Daniéloulta: ”Tosiasiassa toivo koskee kaikkien ihmisten pelastumista – ja vain siinä määrin kuin olen uppoutunut heihin koskee se myös minua.” Toinen siteeraus on Saksan katolisten piispojen laatimasta katekismuksesta: ”Eivät pyhät kirjoitukset eikä kirkon uskon traditio väitä varmuudella kenestäkään ihmisestä, että hän on itse asiassa helvetissä. Helvettiä pidetään aina silmiemme edessä todellisena mahdollisuutena, joka liittyy kääntymyksen ja elämän tarjoukseen.” Ikuisen eli oikeammin sanottuna päättymättömän helvetin olemassaolo on siis evankelioinnin mahdollistava perusoletus? Kuten voi huomata ensimmäisestä siteerauksesta, oppi helvetistä (kuten se tavallisesti ymmärretään) menettää ääretöntä, dogmaattisesti muotoiltua voimaansa itsestä riippumattoman rakkauden valossa. Päättymätön kadotus kuitenkin piilee muiden asioiden edellyttämänä peruspelkona teologian rakenteissa, kuten huomaamme toisesta siteerauksesta. Tämä käytännössä salarakenteeksi jäävä ajatus pitää ilmeisesti säilyttää sen tähden, että ihmisellä on vapaa tahto, edessään vapaa valinta ja siksi vastuu teoistaan (vrt. s. 13-15). Samaan aikaan tämä rakkaus, joka juuri kehottaa vastuuseen ja vaatii sitä, edellyttää sitä, että emme sulje ketään ihmisveljeämme ulkopuolelle (s. 31) – ja näin kasvattaa meitä toimimaan jokaisen ihmisen pelastuksen toivomisen pohjalta.

Mutta mitä pitää sitten ajatella viimeisestä tuomiosta? Dies irae, vihan päivä, peitti käsitystä toivorikkaasta Herran odotuksesta, jota ilmensi varhaisimpaan kristilliseen sanastoon kuuluva arameankielinen huudahdus: maranata ”tule, Herra”. Se, että juuri Jeesus tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, oli varhaisille kristityille merkki toivosta, sillä tuomari ei olisi enempää eikä vähempää kuin suuren pelastuksen tuoja (s. 175-176). Kristillisessä uskontunnustuksessa uskominen tarkoittaakin itsensä uskomista Jumalan haltuun, kääntymistä pois pahasta – siksi credoon kuuluu vain pelastavia asioita (s. 172-173); vaikka saman olin jo itse sisäistynyt, asian selitys oli minulle uutta näin aukottamalla logiikalla ja historiallis-kielitieteellisillä perusteluilla.

Jos pelastus on suuri, on toivokin suuri, kuten toinen Clemensin kirje antaa ymmärtää. Von Balthasar jättää näyn tulevaisuudestamme kuitenkin äärimmäisen vakavaksi. Rakkaus, joka ylittää suurudessaan ja armollisuudessaan kaiken oikeudenmukaisuuden, on asia, jonka voimme joko heittäytyen armon haltuun hyväksyä tai torjua. Von Balthasar ei jätä mainitsematta sellaista mahdollisuutta, että ihminen voi menettää pelastuksensa (s. 177). Mutta kai tulee hetki, jolloin lunastettujen osallisuus autuuteen sinetöidään lopullisesti, ja eikö tämä hetki ole juuri (kaiketi) viimeinen tuomio? Jos yksilö ei saa olla toiviomatkallaan vakuuttunut siitä, että hän armon tähden kulkee lunastettujen joukossa ja on yhtä lailla turvassa nyt kuin vastaisuudessa, voiko hän iloisesti odottaa tuota hetkeä, jonka lopputulemasta hän ei voi tietää mitään? Jos siis viimeinen tuomio on pelastava asia, mitä se oikeastaan tarkoittaa?

Mitä lisää luottamukseen, siis sisältöä uskontunnustukseen, näky koko kosmosta koskevasta toivosta tässä tapauksessa tarjoaa? Potentiaalinen koko ihmiskunta tai visionäärinen kaikkeus ei ole sama kuin tuntemamme yksittäiset ihmiset, jotka ovat lihaa ja verta. Toivo tällaisten yksittäisten asioiden ja ihmisten suhteen elää kuitenkin von Balthasarilla etenkin ajatuksessa rukouksen merkityksestä. Katolisen perinteen mukaisesti kuolleiden puolesta voi rukoilla. Hän muistuttaa, ettei kirkko ole koskaan julistanut kenenkään olevan helvetissä, ei edes Juudas Iskariotin (taivaassa oleviksi on taas julistettu tietysti pyhiä).

Tarkoittaisiko von Balthasar siis sitä, että kaikki potentiaalisesti kadotetut sielut olisivat tällä hetkellä kiirastulessa, vaikkei hän näin sano ääneen? Jos joku taas olisi kuitenkin ehkä helvetissä, voisiko tällaisen tapauksen puolesta rukoilla? Von Balthasar nimittäin itse kritisoi teologeja, jotka rukoilevat tietämättömyyden varjolla ilman todellista toivoa, ilman rakkautta. Hän viittaa teologeihin, jotka sano(i)vat, että voimme rukoilla kaikkien elävien ihmisten puolesta, vaikka osa heistä on lopulta varmasti joutuva helvettiin, päättymättömään eroon Jumalasta. Näin voisimme tehdä siksi, ettemme tiedä, kuka on joutuva minnekin! Von Balthasarilla pelastustoivon epävarmuus perustuu tietysti siihen, että Jumala ei rakkaudettomasti (ennalta) määräile, mutta eroaako hänen looginen rakenteensa tässä suhteessa edellä mainitusta tietämättömyyteen varjolla tehdystä, potentiaalisesti hedelmättömästä anomisesta?

Voiko ilman vakavaa luottamusta rukoilla? Se vaatimus, joka meihin kohdistuu rakkauden taholta, on vakava, mutta onhan itse rakkaus, joka antaa pohjan ja vakavuuden vaatimukselle, vielä vakavampi? Von Balthasar ei tee lopullisia johtopäätöksiä Kristuksen rakkauden suuruudesta, hän kieltäytyy lopullisista päätelmistä kulkiessaankin pitkälle rakkauden ja rukouksen polulla. Hän viittaa Moosekseen ja Paavaliin, jotka kummatkin olivat valmiita antamaan itsensä kirouksen alaisiksi, menettämään pelastuksensa, jotta heidän kansansa pelastuisi. Von Balthasar myös kysyy, mille rajoille asti päästään äitien rukouksissa pimeyden poluille eksyneiden lastensa puolesta. Rakkaus, joka on valmis uhraamaan itsensä kiroukseen asti, eroon Jumalasta, ilmenee Jeesuksessa Kristuksessa, joka huusi ristillä: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Von Balthasar pohtiikin, voiko ihminen merkityksellisesit vastustaa tällaista armoa, joka itse asiassa juuri inspiroi ihmisen vapauteen, sanomaan ”kyllä” korkeimmalle potentiaalillemme. (s. 206-210).

Hans Urs von Balthasarin ajatukset toivosta ovat johdonmukaisesti läpi vietyjä eivätkä vain sellaisia, vaan myös sydämestä, rakkaudesta kumpuavia. Samalla hän joka kerta kieltäytyy viemästä toivoa tämän pidemmälle – ihmisen vapaa tahto tulee vastaan, vaikka käsittääkseni ihmiseksi tulleen Jumalan rakkaudessa on kyse juuri meidän vastustelumme kantavasta rakkaudesta. Vai miten muuten synti tulisi ymmärtää? Syntihän on juuri sisäisesti epäloogista rakkauden pelkoa; tahtoa, joka pitää omaa ratkaisuaan suurimpana vapautena ja juuri siksi ei pääse pidemmälle kuin oma itse (incurvatus in se, itseensä käpristynyt). Luterilaisella ei luulisi olevan tässä suhteessa samaa ajatusta kuin von Balthasarilla, että ihmisen vapaus voi kuitenkin estää Jumalan hyvän pelastustahdon. Luterilaisuuteen kuuluu nimittäin käsitys sidotusta ratkaisuvallassa pelastusasioissa. Jos luterilainen kulkisi samaa polkua kuin von Balthasar, hän päätyisi universaaliin tulevaan pelastukseen Kristuksen ristintyön ja Pyhän Hengen vaikutuksen tähden. Mutta esteitä toki aina löydetään – mitä muuta tiellä olisikaan? Loppupäätelmien tekeminen on myös luterilaisuudessa usein pelättyä, vaikka pelastuminen onkin yksin armosta.

Positiivisen lopputuleman ”vaaraan” itse asiassa von Balthasar viittaa kirjoittaessaan Karl Barthista, joka oli tosin reformoitu (reformoituun ajatteluun ei myöskään kuulu ihmisen tahdon vastuun korostaminen pelastuksessa). Kristus hylättiin, jotta kaikista tulisi hänessä valittuja – von Balthasar näyttää moittivan tällaisia väittämiä niiden potentiaalisten eskatologisten seurausten tähden. Kuitenkaan Karl Barth ei pitänyt apokatastasista (kaiken ennalleen asettamista) julistettavana varmuutena – Barthin eskatologisesta näkemyksestä on tosin erilaisia tulkintoja. Von Balthasar viittaa kunnioittaen myös itse Lutherin ajatteluun monta kertaa, esim. siinä asiassa, että Luther puhuu vanhakirkollisella tavalla helvetin kukistumisesta Kristuksen työn tähden. Lutherin vahvaan ajatukseen siitä, että Kristus antoi itsensä ikuiseen kadotukseen meidän puolestamme, von Balthasar ei ilmaise kantaansa (s. 197).

Teoksensa epilogissa, joka käsittelee apokatastasis-oppia eli universaalia sovintoa, Hans Urs von Balthasar myöntää opin syvät juuret ja valaisee niitä. Kaiken ennalleen asettamisen juuret ovat jo Vanhan testamentin itämaisessa kaipauksessa pysyvään kansojen väliseen rauhaan. Apokatastasis viittaa Uudessa testamentissa profetioiden täyttymiseen Kristuksessa, Israelin valtakunnan pystyttämiseen, mutta sen syvyys on ensimmäisessä (alfa), joka on myös viimeinen (omega). Ennalleen asettaminen viittaa siis siihen, kuka Jumala on, paluuta häneen, hänen tarkoittamaansa ideaan. Valasevista näkökulmista huolimatta von Balthasar pitää kiinni siitä itsensäkin mielestä vastenmielisestä mahdollisuudesta, että uhkaukset ikuisesta erosta Jumalan yhteydestä käyvätkin toteen. Jännite on ylläpidettävä – vaikka hän myöntääkin, että Gregorios Nyssalaisen ajatusta pahan ja helvetin tuskien päättymisestä ei ole koskaan tuomittu (ks. s. 244-245).

Lopulta Hans Urs von Balthasar tarttuu asian ytimeen. Entäs jos lähtökohta ei olisikaan meidän inhimillinen tilanteemme (sanoisin: kaikessa ristiriitaisuudessaan), vaan Jumalan oma mieli, hänen sydänäänensä? ”Voiko Jumala todella sallia vähäisimmänkään laumansa lampaan menetyksen? Itsensä luoman, jonka puolesta Herra on vuodattanut verensä ja kärsinyt Isän hylkäämänä olemisen piinan?” (s. 252) Von Balthasar pysyy eskistentiaalisessa asenteessa, jossa järjellistä vastausta näihin kysymyksiin ei anneta. Negatiivisia kompromisseja hän pitää vastauksina umpikujina, esim. sellaista (nykään muuten ortodoksisessa kirkossa yleistä) ajatusta, että kadotetut kokisivat Jumalan rakkauden helvettinä. Mutta entäs jos lopputulema on kuin onkin jokaikisen meidän eksyneen kohdalla positiivinen juuri Kristuksen - suuren Jumalan (ylistetty olkoon hänen nimensä...) - sovitustyön, veren ja rakkauden tähden?

Tämän mahdollisuuden tutkiminen, Jumalan mielenrakenteiden kunnioittava, rukoileva kyseleminen, jää kysymykseksi, joka heitetään ilmaan, mutta erittäin syvällä mielellä. Siinä kysymyksessä olisi mysteeriä riittämiin, rakkauden suuruuden salaisuutta. Tuo salaisuus on kuitenkin kertakaikkisesti palajastettu ihmiskunnalle meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Tämän teoksen perusteella sanoisin, että Hans Urs von Balthasarin terävät ja syvät kysymyksenasettelut ovat hänen autuasta perintöään häntä seuraavien sukupolvien, siis myös meidän, pohdittaviksi.