Miksi kaikki on hyvin

"Miksi kaikki on hyvin"
SAARNA Helsingin vanhassa kirkossa 
12. sunnuntaina hellutaista, 16.8.2015
Petri Samuel Tikka +

Hallelujasäe:
Herra, avaa minun huuleni, 
niin suuni julistaa sinun kunniaasi.
Ps. 51:17

Evankeliumi - Matt. 23: 1-12

Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen:
    ”Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.
    Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Rakkaat ystäväni,

Kaikki on hyvin, ja kaikki tulee olemaan hyvin, ja kaikenlaiset tilanteet kääntyvät viimein hyvin päin. Tähän on kolme syytä. Ensinnäkin: hyvä Jumala on luonut ihmisen. Toiseksi, kuten Johannes sanoo: Jeesus Kristus ”on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman”. Kolmanneksi: rakkauden Henki antaa luottamuksen, joka pelastaa. Jumala loi, Jumala sovitti, Jumala antaa uskon. Jumala antaa meille kaiken, mitä tarvitsemme. Kaiken kaikkiaan: Jumalalla on vastuu meistä ihmisistä.

Usein Jumalan tarkoitus ja ihmisen tahto asettuvat vastakkain. Sanotaan, että Jumala kutsuu meitä, mutta ihmiselle on lahjoitettu vapaus vastustaa. Tällöin pelastus ei olekaan enää meistä riippumaton tosiasia. Sitä, ettei jokainen yksilö tule lopulta pelastumaan, perustellaan nykyaikana useimmiten tällä tavoin: ”Jumala ei pakota ketään yhteyteensä”. Me luodut ja meitä todella rakastava Luoja kuulumme syvältä sisimmästämme yhteen. Jos vapaudumme koko olemassaoloamme koskevista suurista peloista, voiko tällaista vapauttamista kutsua pakotukseksi?

Tässä on itsemme tutkimisen paikka. Koskeeko hyvän Jumalan vastustaminen vain muita, ei minua? Kuka meistä Jumalan kuviksi luoduista kuolevaisista olisi niin vapaa, ettei kussakin meissä vaikuttaisi kahta tahtoa, kahta ymmärrystä? Ihminen sekä kaipaa Jumalaa ja kaikkea hyvää, mitä hän antaa, että vastustaa sitä. Toisaalta teemme ja ajattelemme käytännössä sitä, mikä johtaa meitä pieniin, itseriittoisiin näköaloihin ja sitä myöten pettymykseen. Toisaalta janoamme sitä, mikä on oikein, kaipaamme itse hyvyyttä, Jumalaa.

Näin kirjoittaa Johannes: ”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä.” Me kaikkihan joudumme helposti, päivittäin eri tavoin harhaan, kutsummepa itseämme uskoviksi tai emme. Me odotamme elämältä aina jotain suurta, mutta joudumme pettymyksiin, ja Jumalan hyvyys asetetaan kyseenalaiseen valoon. Errare humanum est; erehtyminen on inhimillistä. Jokainen meistä tarvitsee joka päivä tahtomme vapauttajaa, Jumalaa itseään, häntä, joka näyttää asioiden ja itsensä hyvyyden.

Jos Luoja ei kerran pakota ketään yhteyteensä, vielä vähemmän hän jättää meidät vapauttamatta elämäämme ja itseään koskevista peloista. Mutta ehkä vankeuteen tai muuten vähään tottunut pitää vapauttamistaan jonkinlaisena pakotuksena. Näköalojen laajentuminen tuntuu mahdottomalta. Annan maanläheisen esimerkin. Pienenä lapsena pidin vain muutamasta suolaisesta ruoasta, kuten spagetista ja lasagnesta, en esimerkiksi salaatista. Vähitellen houkuteltuna olen kuitenkin oppinut nauttimaan jopa hyvästä kalasta. Kaikenlainen kasvatus on näköalojen laajentamista. Sitä, että vanhemmat kärsivällisesti ohjaavat ja innostavat lastaan uusiin asioihin, ei pidetä pakotuksena, vaikka lapsi aluksi vastustelee.

Olkoonpa toinen läheinen tai ei, ihmiseen viime kädessä luotetaan, kun hän osoittautuu reiluksi ja mukavaksi. Jumalan vastusteleminen näyttää kuitenkin olevan oudompi asia. Jumalaa epäillään, vaikka hän on itse reiluus, hyvyys ja mukavuus. Tällaisessa maailmassa skeptikkoa pidetään älykkäänä, vaikka hän epäilee kaikkea paitsi oman päättelykykynsä rajoja. Eikä sana ”uskovainen” ilmeisesti nykyaikana tarkoita enää ihmistä, joka uskoo ja luottaa Jumalaan, vaan ihmistä, joka on tehnyt päätöksen uskoa Jumalaan ja tältä pohjalta arvostelee ehkä huomaamattaan toisten moraalia. Tällaista kovaäänisyyttä peläten tyydymme uskonasioissa usein hiljaisuuteen.

Kerrommeko kirkkona ääneen tosiasiallisia syitä luottaa Jumalaan? Kaikki me janoamme toivoa. Tuo kaipaus on heiveröistä ilman tukea ja perustaa. Usko on tukena toivomallemme. Ilman toivoa ihminen ei jaksa elää, hän ei pysty asettamaan tavoitteita elämälleen. Ilman toivoa ihmisestä tulee yksiulotteinen. Mutta kun ihminen joutuu elämässään umpikujaan, toivosta tulee valo. Tuemmeko silloin lähimmäisemme toivoa uskon sanoilla vai auttamatta häntä odotammeko sitä, että hän tekee yksin ratkaisunsa nousta ylös? Ehkä mielessämme on: ”kyllä hän siitä selviää”? Ettemme myöskään köyttäisi kokoon raskaita ja hankalia taakkoja määritellen toisten puolesta, miten ja milloin viimeistään ihmisen tulee ratkaista suhteensa Jumalaan?

Jos tuemme toinen toistamme elämämme vaikeimmissa käänteissä ja ratkaisuissa, sitä pidetään vapauttavana, jopa välttämättömänä. Mutta miksi meidän tarvitsisi uskoa, ettei Jumalalla, joka on itse rakkaus, olisi täyttä valtaa rohkaista meitä aina takaisin jaloillemme? Niin helposti asetamme itsemme omiksi yksinäisiksi oppimestareiksemme, ja pelkäämme olla kantavia isiä, opettajia, jotka kasvattavat lahjaksi saatuun viisauteen. Monet meistä helsinkiläisistä kirkkoon kuuluvista kieltäytyvät nykyään tuomasta lapsiaan kasteelle ja kasvattamasta heitä kristillisesti, jotta lapset voisivat itse valita uskontonsa. Kukaan ei kuitenkaan esimerkiksi jätä opettamatta lapselle omaa äidinkieltään, jotta hän voisi sitten isona ratkaista, käyttääkö hän tätä kieltä vai ei.

Jumala ei jätä meidän itsemme ratkaistavaksi, tulemmeko rakastetuiksi vai emme. Tässä ei iällä eikä millään muullakaan ole väliä. Jumalan rakkauden tunnustaminen on meidän heikkojen ihmisten voima. Rakkaus ja armo ovat ainoita asioita, joiden läsnäolossa erehtyväisyydestä, heikkoudesta eikä edes pahuudesta ole nyt tai koskaan haittaa. Kaikki sulaa Jumalan suuren rakkauden edessä. Raamatun mukaan jokainen kieli niin taivaassa, maan päällä kuin sen alla on tunnustava, että Jeesus Kristus on Herra. Pakotettu tunnustus, kun vanginvartijan edessä, ei ole minkään arvoinen. Jeesuksen rakkauden tunnustaminen on vapautta ja pelastusta.

Meillä ei ole lupaa kutsua itseämme uskomme ratkaisijoiksi. Emme ole luoneet itseämme, emme aloittaneet olemassaoloamme. Paljon vähemmän ratkaisemme ikuisen kohtalomme, lopullisen päämäärämme. Sen on tehnyt Kristus. Paavali sanoo kirjeessään roomalaisille: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se, että Jumala armahtaa.” Kristus on murskannut kuoleman, tuonelan ja helvetin portit säpäleiksi, olemattomiin.

Eilen vietettiin ympäri maailmaa Marian taivaaseenottamisen päivää. Poikansa armon tähden yksinäinen äiti otettiin ruumiineen, sieluineen taivaalliseen kirkkauteen. Vain yksi on meille, neitsyt Marialle ja kaikille ihmisille Isä, hän, joka on taivaissa. Ainoan Poikansa äärettömän kalliin veren tähden hän on julistanut koko langenneen maailman vanhurskaaksi, syyttömäksi.

Siksi meidän kuuluu antaa lähimmäisemme kokea, että hän on rakastettu ilman ehtoja. Se on armoa. Tämä merkitsee tilan jättämistä Jumalalle, joka rakastaa ja ymmärtää rajattomasti. Jeesus sanoo varsin rajusti luomistamme ehdoista, aikatauluista ja toimintarajoista: ”itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa.”

Meidän ihmisten vapaus on siinä, että elämämme on iloista ja yllättävää lahjaa. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen toiminta on sitä, että hän lunastaa elämämme itselleen, rakkauden omaksi. Jumala on rakkaus. Rakastaminen on koko hänen vapautensa. Jumala alensi itsensä ristille, kuin olemattomiin, jotta meidät korotettaisiin. Jumala loi, Jumala sovitti, Jumala antaa uskon. Kenelläkään ei ole mitään hätää. Jumala, maailman pelastaja, vapauttaa yhteyteensä meidät kaikki koskaan eläneet ihmiset. Kaikki on hyvin, ja kaikki tulee olemaan hyvin, ja kaikenlaiset tilanteet kääntyvät viimein hyvin päin. Ylistys olkoon Kristukselle, elämämme ainoalle ankkurille, ristin ja ylösnousemuksen Herralle. Aamen.