 |
| Hugo van der Goes: Kolminaisuuden alttaritaulu |
LECTIO PRAECURSORIA 19.12.2025
TM Petri Samuel Tikka
Kunnioitettu kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat.
Tahdon nyt ensiksi esittää kymmenen vuoden matkan tämän väitösprosessin äärellä, sitten johdatan meidät tutkimukseni keskeisten asioiden ytimeen sekä esitän pääargumenttini.
Tie kohti väitöstutkimusta
On itselleni merkityksellistä olla tänään tässä salissa, jossa olin ensimmäisillä luennoilla maisterinopintoja aloittaessani kaksikymmentä vuotta sitten. En olisi varmasti ajatellut ryhtyväni tutkimaan kaikkien pelastumista väitöstutkimuksessa. Monet yhdistävät kaikkia koskevan tuonpuoleisen toivon Antti Kylliäisen kirjaan ”Kaikki pääsevät taivaaseen”, joka aiheutti keskustelua vuosituhannan vaihteessa. Tuo aihepiiri ei kuulunut silloin kiinnostukseni kohteisiin. Väitöskirjanikaan ei käsittele tuota käsitystä. Teologisessa tiedekunnassa opin kuitenkin jo Gregorios Nyssalaisesta, jolla oli 300-luvulla vahva ajatus siitä, että lopulta kaikki tunnustaisivat Jeesuksen ja näin pelastuisivat vaikka pitkänkin ojennuksen jälkeen. Näin saatoin aavistaa, että laajalla toivolla pelastuksesta voi olla sisältö, joka on tarkempi kuin taivas kaikille heti kuoleman jälkeen.
Graduni tein J.R.R. Tolkienin maailman Jumala-käsityksestä. Tavallaan sillä polulla olen pysynyt nytkin, sillä väitöskirjani koskee juurikin käsityksiä Jumalasta. Myös lopullisesta toivosta Tolkienilla on maailmassaan sanottavaa. Postuumisti julkaistussa, Christopher Tolkienin kokoamassa kirjassa Morgoth's Ring puhutaan korkeahaltioiden kielisestä käsitteestä estel, lujasta toivosta, joka perustuu Jumalan omaan olemukseen. Sen vastinpari on amdir, epävarma ja ailahteleva odotus. Haltiaruhtinas Finrod sanoo kirjassa näin keskustellessaan ihmisen kanssa: ”Jos me todella olemme Eruhín, Ainoan lapsia, niin hän ei voi kärsiä joutua eroon omistaan, ei minkään vihollisen riistäessä, ei meidän itsemmekään aikaansaamana. Tämä on estelin viimeinen perusta, josta pidämme kiinni jopa loppua miettiessämme: kaikkien hänen suunnitelmiensa tarkoituksena täytyy olla hänen lastensa ilo.”
Viittaamatta Tolkieniin väitöskirjani käsittelee juuri näitä aiheita: toivoa, Jumalan ja hänen lastensa lopullista kärsimystä tai iloa sekä yhteyttä Jumalaan. Kysymykset lopullisesta pelastuksesta ovat tulleet relevanteiksi sekä työssänni evankelis-luterilaisen kirkon pastorina että henkilökohtaisessa rukouselämässäni, jota tässä sekulaarissa kontekstissa ei voi avata sen enempää. Henkilökohtaiset vakaumukset voivat kuitenkin vaikuttaa tutkimukseen. Oman vakaumukseni ytimessä on Isän Jumalan kunnioitus Poikansa pelastustyötä kohtaan ja Hengen toiminta tämän toteuttamiseksi. Sisäiset kiinnostuksen kohteeni ovat monien mutkien kautta saaneet teologisen tutkimuksen muodon.
Kolminaisuus, kaikkien pelastumisen toivo ja helvetti
Väittelen tänään kolminaisuusopista ja käsityksistä ihmiskunnan lopullisesta kohtalosta. Väitöskirjani nimi olisi suomeksi käännettynä ”Pyhä Kolminaisuus ja kaikkien pelastuminen: tutkimus Jumalan rakkaudesta ja impassibiliteetista”. Tuon tässä tutkimuksessa yhteen kaksi keskustelua tai väittelyä, joita ei ole ennen yhdistetty. Toinen keskustelu koskee sitä, kuka Jumala on ja millainen on hänen rakkautensa luonne, eli tarkemmin kolminaisuusoppia sekä Jumalan rakastavan tunne-elämän muuttumattomuutta. Toinen keskustelu koskee taas sitä, mitä voi odottaa Jumalan rakkaudessaan saavan aikaan tai sallivan omille luoduilleen kaiken lopussa.
Kolminaisuusopin sisällöksi käsitetään yleisesti nykykeskusteluissa juuri rakkaus: Jumala on rakkaus, hän ei elä yksinäisyydessä, vaan hän on Isä, joka rakastaa Poikaansa ja maailmaansa Pyhässä rakkauden Hengessä. Jumala on yhteyttä kolmen persoonan välillä. Siksi Kolminaisuusopin seurauksena usein ajatellaan, että Jumala tahtoo ehdoitta yhteyttä ihmisten ja itsensä välillä. Keskustelua kolminaisuusopin ja lopullisten asioiden välillä ei ole jostakin syystä käyty. Itse löysin rakentavan lähestymiskulman asioihin, kun luin helvetin käsitteen erään tunnetuimman akateemisen puolustuksen.
Kysymyksessä on Eleonore Stumpin artikkeli vuodelta 1986 ”Dante's Hell, Aquinas's Moral Theory, and Love of God”. Stump puolustaa Tuomas Akvinolaisen käsitysten perusteella Dante Alighierin (1265-1321) helvettikuvausta. Danten teoksessa Jumalainen näytelmä helvetin porttien yllä lukee: ”Ma johdan kaupunkihin kärsimyksen, / ma johdan tuskaan iankaikkisehen, / ma johdan kadotetun kansan joukkoon. // Oikeutta tahtoi ylväs Tekijäni: / loi minut jumalainen Kaikkivalta / ja suurin Viisaus ja ensi Rakkaus. // Mua ennen luotua ei ollut mitään, / iäistä vain, myös itse kestän iki: / ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.” (Kolmas laulu, Eino Leinon käännös).
Puolustaessaan Danten ideoita Stump painottaa Jumalan rakkauden antamaa vapaata tahtoa. Se onkin keskeisin nykyaikainen vasta-argumentti kaikkien pelastumisen toivoa vastaan. Stumpin Akvinolaiseen perustuvan käsityksen mukaan Jumalan rakkaus on erityisesti yhteyden halua. Jumala on antanut ihmisille vapaan tahdon, jota ilman ei voi olla vapaata ja näin ollen aitoa yhteyttä Jumalaan. Jumala sallii rakkaudessaan vapauden myös kieltäytyä. Siksi Jumalan ikuinen rakkaus on saanut aikaan ikuisen helvetin.
Stumpin artikkelia miettiessäni minulle alkoi herätä kysymys. Voiko kolmiyhteinen Jumala halutessaan yhteyttä luotuihinsa olla tyytyväinen tai iloinen, kun tuo rakkaus hylätään pysyvästi ja peruuttamattomasti?
Monien muiden lailla Stump puolustaa toisessa yhteydessä sellaista Jumala-kuvaa, johon ei kuulu tragedia. Stump kirjoittaa kirjassaan Atonement, että ”Kolminaisuuden elämän elimellinen piirre on ilo, ei kärsimys; ja ihmiset kutsutaan tuohon elämään jakamaan tätä iloa. Ilon, ei kärsimyksen, on määrä olla tarinan loppu; ja rakastava Jumala kestää ja sallii kärsimystä ainoastaan keinona kärsivän hyväksi, ei lainkaan hyvänä sellaisenaan”. Silti vapaa tahto, jonka kärsimyksen voittava Jumala on antanut, johtaakin iankaikkisen kärsimyksen tilaan, jossa ”saa kaiken toivon heittää”.
Keskeiset käsitteet
Koin siis, että ikuisen helvetin oppi saattaa olla ristiriidassa kolmiyhteisen Jumalan yhteyden halun kanssa. Ajastuksenkulku vei minut kristinuskon erään vanhan peruskäsityksen äärelle. Stump olettaa, että Jumala ei kärsi eikä muutu rakkaudessaan. Tämän käsityksen nimi on impassibiliteetti-oppi. Se tarkoittaa, että Jumala on muuttumaton tunne-elämältään, kuten hän on myös muuttumaton ja luotettava pelastusteoissaan. Hänen pysyvä tunteensa on autuus eli täysi ilo (”beatitude”), jota hän jakaa rakkaudessaan eteenpäin.
Käsittelen tutkimuksessani myös nykykeskustelua, jossa impassibiliteettia on laajalti kyseenalaistettu. Jeesus, Jumalan Poika, kärsi ristillä – joten mitä ilmeisimmin Jumala kärsii ihmisten kanssa. Oppi Jumalasta sisäisesti kärsivänä on nimeltään passibiliteetti, ja se painottaa Jumalan myötätuntoa ja yhteyttä maailmaan autuuden kustannuksella.
Väitöskirjani lopullisuuteen liittyvät käsitteet nousevat viime vuosikymmeninä etenkin anglo-amerikkalaisessa kontekstissa vilkkaana käydystä keskustelusta ihmiskunnan lopullisesta kohtalosta. Aihepiiri on eskatologiaa, joka viittaa käsityksiin lopullisista asioista. Väitöskirjan otsikossa viitataan universaaliin eli kaikkien pelastukseen, jolla tarkoitan kristinuskon alkuvuosisadoista asti esiintynyttä patristista universalismia. Käsitys tunnetaan myös kolminaisuusopillisena universalismina ja apokatastasis-oppina eli kaiken ennalleen asettamisena. Käsityksen mukaan kaikki ihmiset pelastuvat tunnustettuaan Jeesuksen. Mahdollinen tuonpuoleinen ojennus, katumukseen ja kääntymykseen vievä helvetti tai kiirastuli, on osa tätä käsitystä. Tutkimuksessa ei tarkastella pluralistista universalismia, jonka mukaan kaikki pääsevät taivaaseen uskosta riippumatta, eikä ultrauniversalismia, jonka mukaan taivas toteutuu väistämättä heti kuoleman jälkeen. Rajaus johtuu siitä, ettei kahdeksi viimeksimainitulla käsityksellä ole tietääkseni yhteyksiä kolminaisuusoppiin, jopa päinvastoin.
Kansainvälisessä nykykeskustelussa esiintyy myös niin sanottu infernalismi, jonka mukaan jotkut päätyvät ikuiseen eroon Jumalasta. Lisäksi tarkastelen tyhjiin raukeamista eli annihilationismia. Se on yhä enemmän kannatusta saava käsitys, jonka mukaan ne, jotka kieltäytyvät yhteydestä Jumalaan, lakkaavat olemasta, koska vain Jumalassa on ikuinen elämä. Lisäksi nykyään hyvin yleinen käsitys varsinkin isommissa kirkkokunnissa on toiveikas universalismi (”hopeful universalism”). Patristiseen universalismin yhteyteen kuuluu usein, muttei aina, ns. dogmaattinen universalismi eli vakaumus siitä, että lopulta kaikki valitsevat vapaasti pelastuksen Kolminaisuudessa. Toiveikas universalisti toivoo tätä lopputulemaa, mutta ei pidä sitä esimerkiksi ihmisen tai Jumalan vapauden tähden varmana.
Eri eskatologiset käsitykset eivät ole sisällöltään pelkästään tuonpuoleisia. On olemassa esimerkiksi evankelista tai evankelikaalista universalismia, jonka mukaan kaikkien pelastumisen toivo kannustaa ilosanoman eteenpäin viemiseen tässä ajassa. Tällainen ajattelutapa tulee tutkimukseni mukaan hyvin lähelle luterilaista teologiaa. Sekä evankelisen universalismin että väitöskirjassani käsittelemien luterilaisten teologien, Robert Jensonin ja Gerhard Forden mukaan Jumala on pelkästään rakkautta ja on Pojassaan jo sovittanut maailman. Kirkolle on annettu toivo, että tämä sanoma tulee kuulluksi kaikkialla – evankelisen universalismin mukaan kaikki myös ottavat vastaan kuulemansa viestin.
Tutkimukseni keskeiset löydöt ja sen merkitys
Väitöskirjan ensimmäisessä osassa argumentoin Stumpin teologiaa tarkastellen, että yhteyttä haluavan Jumalan rakkaus pysyy kärsimyksen ylittävänä parhaiten, jos kaikki pelastetaan. Lisäksi väitän, että yhteys, jota varten vapaa tahto on annettu, ei voi toteutua päättymättömässä erossa Jumalasta. Jos joku ihminen päätyisi pysyvästi eroon Jumalasta ja Jumala olisi tähän lopputulokseen tyytyväinen, näkemykseen ihmisten Luojasta kolmiyhteisenä eli yhteyttä luovana tulisi ristiriitoja. Toisessa osassa argumentoin Stumpia ja kolminaisuusopillista universalistia Thomas Talbottia peilaten, että kaikkien pelastuminen vähentää passibiliteetin eli kärsivän Jumala-kuvan painoarvoa. Kärsittyäänkin Kristuksessa Jumala kykenee saavuttamaan autuaat päämääränsä eli kaikkien pelastamisen Pyhän Hengen työnä. Kolmannessa pääosassa käsittelen luterilaisten teologien Jensonin ja Forden käsityksiä armonvälineistä ja Pyhästä Hengestä. Jensonin ja Forden teologian perusteelle kriittisesti rakentaen kaikkien pelastumisen toivon voi nähdä osana armonvälineiden pelastavaa logiikkaa, jossa opitaan tuntemaan Pyhä Henki. Hän on Jensonin mukaan Jumalan ja samalla luodun maailman tulevaisuus.
Kaiken kaikkiaan esitän väitöskirjassani, että vapaalla tahdolla perusteltu ikuinen ero Jumalasta ei sovi yhteen klassisen Jumala-käsityksen kanssa. Käsittelemieni tapausesimerkkien perusteella impassibiliteetti, kolminaisuusoppi, passibiliteetin edellyttämä Jumalan myötätuntoinen tunne-elämä sekä luterilainen käsitys Hengen armonvälineistä sopivat paremmin yhteen patristisen universalismin ns. dogmaattisen muodon kanssa. Infernalismi, annihilationismi ja toiveikas universalismi sopivat heikommin yhteen näiden käsitysten kanssa, osittaisena poikkeuksena toiveikas universalismi myötätunnon suhteen.
Onko siis tutkimukseni universaalin pelastuksen apologia? En sen enempää puolusta väitöskirjassani kaikkien pelastumista, kolminaisuusoppia kuin impassibiliteettiakaan – näen sen sijaan eri oppien välillä luontevia yhteyksiä. Yliopistossa tapahtuva teologinen keskustelu ei voi ottaa kantaa uskonnollisten totuuskysymysten lähtökohtiin. Kuitenkin eri näkemysten keskinäisen johdonmukaisuuden käsitteleminen on analyyttisen järjen käyttöä, joka nimenomaan kuuluu yliopistoon. Syy, miksi tällainen tutkimus on relevanttia sekulaarissa kontekstissa, on se, että ihmisinä emme elä maailmankatsomuksellisissa tyhjiöissä. Ehkä tekoäly voi elää ilman oletuksia siitä, miltä ihmiskunnan lopullinen tulevaisuus näyttäytyy. Ihmisen tunne-elämä, joka koneelta puuttuu, vie meidät olemassaoloa koskevien odotusten ja näin ilon ja epätoivon äärelle riippumatta uskonnosta tai käsityksestä Jumalan olemassaolosta.
Väitöskirjani on omistettu äidilleni, pastori Eeva Tikalle ja edesmenneelle isälleni, säveltäjä Kari Tikalle. Väitöskirjani päättyy sanoihin: ”Toisin sanoen: Pyhä Kolminaisuus on kaikkien pelastuminen yksin armosta.” Tässä voi kuulla kaikuja isäni Armolaulusta, jossa lauletaan Paavalin sanoin: ”Sillä armosta me olemme pelastetut”. Vaikken käsitelläkään armon käsitettä tutkimuksessani tarkasti, näen, että kolmiyhteisen Jumalan muuttumaton, impassiibeli rakkaus on aika lailla synonyymi armolle, jos se käsitetään Jumalan vakaana ja ehdottomana rakkautena.
Pyydän Teitä, Arvoisa Professori Serafim Seppälä tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne huomiot, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.
Tekstit
