sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Lyhyt katsaus kristilliseen universalismiin eli apokatastasis-oppiin


Ankkuri on toivon symboli.
Mitä on kaikkien pelastuminen – ja mitä se ei ole?
Lyhyt katsaus kristilliseen universalismiin eli apokatastasis-oppiin

Petri Tikka

Tämä esitys perustuu osittain Akavan kirkollisten ammattiliittojen jäsenlähdessä Crux ilmestyneeseen artikkeliini (3/2018), mutta se on uudistettu ja laajennettu. Olen aihepiirin tutkija (väitöskirjan tekijä) Helsingin yliopistossa ja Suomen ev.-lut. kirkon pastori.

Toivo hukassa?

”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus.” (1. Kor 13:13) Tuttua tutumpi kohta, eikä vain häissä. Usko, toivo ja rakkaus ovat teologiset hyveet, kristityn elämän suuntaviivat. Usko antaa olemassaololle perustan, rakkaus rakentaa ihmistä – mutta mitä tekee toivo? Se jää usein kahden muun varjoon. Kuitenkin ilman toivoa rakkaus palaa loppuun ja usko menettää näköalansa.

Eskatologia on viimeisten asioiden, esimerkiksi taivaan, helvetin, ylösnousemuksen ym., tutkimista. Kristinusko on jo uusitestamentillisilta lähtökohdiltaan eskatologinen eli tulevaisuuteen kohdistuva uskonto. Eskatologia liittyy toivoon. Toivoa tarkastelevan teologian vähyys on kuitenkin huomattavaa suomalaisessa ja usein muussakin teologiassa, mutta myös käytännöllisissä asiayhteyksissä, vaikka saarnoissa. Etiikan kysymyksissä puhutaan esimerkiksi uskon ja rakkauden koreista, mutta toivo ei näytä olevan relevantti. Tämä on kuitenkin osittain vanha ilmiö: jo Augustinuksen käsikirjassa Usko, toivo, rakkaus toivo saa vain pari sivua osakseen. Joka tapauksessa: Toivo on ehkä kuin pikkusisko, mutta se innostaa eteenpäin ”isosiskoja” Uskoa ja Rakkautta (tämä ajatus liittyy erääseen runoon, jonka on kirjoittanut Charles Péguy: https://www.thinkingfaith.org/articles/mystery-hope). 

Toivosta on vaikea puhua, jos se on pelkästään sisäinen asenne. Sitähän se myös on. Mutta onko toivo yksilökeskeinen asia? Onko se vain toiveikas mahdollisuus? Toivoa ehkä pidetään henkilökohtaisena ja jotenkin epävarmana asiana, ja siksi siitä vaietaan kirkossa. Se vastaa kirkollisessa kontekstissa melkein sitä, miten usko on yhteiskunnassa useimmiten salainen, henkilökohtainen asia. 

Kirkkojen yhteyteen ja palveluksiin hakeudutaan kuitenkin saamaan vahvistusta mahdottomiin tilanteisiin, joissa omat voimavarat eivät riitä. Kristilliseltä kirkolta toivotaan toivoa. Perusteltua toivon teologiaa tarvitaan myös kristittyjen identeetin vahvistamiseksi. Mitä kohti me olemme menossa? Seurakuntalainen tai kirkon työntekijä jaksaa jakaa toivoa vain sen verran kuin hän itse uskaltaa uskoa siihen. (Voinen viitata tähän kohtaan 1. Piet. 3:15: ”vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu”)

Apokatastasis, kristillinen universalismi ja yllättäviä väitteitä

Teen väitöskirjatutkimusta toivosta sen opillisesti ja ajatuksellisesti laajimmassa muodossa. Tutkin aivan kaikkien ihmisten (ja luotujen) pelastumisen sovitusopillisia perusteita nykykeskustelussa (tuoden asiaan luterilaisen näkökulman). Tässä yhteydessä en esittele niinkään kesken olevan väitöskirjani tuloksia, vaan asian taustaa ja perussisältöä. Kaikkien pelastuminen eli universaali pelastus tunnetaan usein kristillisenä universalismina tai apokatastasis-oppina. Mitä termit tarkoittavat?

Kummatkin käsitteet ovat käyttökelpoisia, vaikka myös osittain harhaanjohtavia. Kristillinen universalismi tarkoittaa sitä, että kaikki koskaan eläneet ihmiset lopulta tunnustavat Jeesuksen Herraksi. Usko on välttämätön, mutta lopulta sen saavat osakseen kaikki. Toivon toteutumiseen liittyy elimellisesti kristinusko eli usko Kristukseen. Termi ”universalismi” voi kuitenkin viitata myös pluralistiseen universalismiin, jonka mukaan kaikki uskonnolliset tiet ovat yhtä hyviä lopullisen hyvän kannalta. 

Apokatastasis juontaa juurensa Raamatusta. Muinaiskreikan käsite apokatastasis pantoon tarkoittaa ”kaiken ennalleen asettamista”, johon Pietari viittaa puhuessaan Jeesuksen taivaaseenastumisesta ja paluusta: ”Taivas oli oleva hänen asuinsijansa siihen aikaan saakka, jolloin kaikki pannaan kohdalleen..” (Ap.t. 3:21) Tämä kohta tulkittiin varhaiskirkossa usein niin, että Kristuksessa Jumala palauttaa koko ihmiskunnan paratiisilliseen (mutta entistä parempaan) tilaan. Näin ajattelivat esimerkiksi isien isänä pidetty Gregorios Nyssalainen ja hänen sisarensa Makrina (ks. suomennettu teos Sielusta ja ylösnousemuksesta) sekä (usein parjattu) kristillisen raamatuntutkimuksen isä Origenes

Apokatastasis-toivoa alettiin kuitenkin myös yhdistellä ajatukseen, että kaikki sulautuu ruumiittomasti Kristus-Järkeen (uusplatonismin pohjalta). Tällainen panteistinen apokatastasis torjuttiin viidennen ekumeenisen kirkolliskokouksen aikoihin vuonna 553. Eräät tuoreet tutkimukset (aikaisemmista käsityksistä poiketen) toteavat, ettei Kristuksen lihaksituloon ja pelastustyöhön perustuvaa, oikeaoppista apokatastasis-oppia ole virallisesti torjuttu jakamattoman kirkon kirkolliskokouksissa. Viittauksia tutkimukseen voi löytää tästä aihetta käsittelevästä blogista: https://afkimel.wordpress.com/2018/04/13/apocatastasis-the-heresy-that-never-was/ (Ja anateemat Origenesta vastaan näkyvät tästä: http://www.ccel.org/ccel/schaff/npnf214.xii.ix.html) Apokatastasis-oppi kuitenkin menetti vähitellen arvovaltansa. Sitä on pidetty harhaoppina erityisesti läntisessä kirkossa. Jakamattoman kirkon perintöön nojaavassa ortodoksisessa kirkossa kaikkien pelastumisen opettamista on sen sijaan tapahtunut aika ajoin näihin päiviin asti. 

Katolinen professori Ilaria Ramelli, joka on varhaiskirkon ajattelun merkittävimpiä tutkijoita, on kirjoittanut vuonna 2013 ilmestyneen laajan opuksen apokatastasis-opista: The Christian Doctrine of Apokatastasis. Hänen käsityksensä mukaan missään muussa uskonnossa tai filosofiassa ennen kristinuskoa ei kannatettu kaikkien pelastumista (juutalaisuus on asia erikseen). Lisäksi apokatastasis oli paljon yleisemmin hyväksytty oppi kirkon ensimmäisillä vuosisadoilla kuin yleensä ajatellaan. 300-luvun kirkkoisien sanat näyttävät todistavan, että jopa suurin osa kristyistä uskoi tähän toivoon (Ramelli 2013, sivulla 577 Basileios Suuri, s. 673 Augustinus: ”immo quam plurimi”). Myös katolisen kirkon keskeiset opettajat Augustinus ja Hieronymus olivat aluksi kaikkien pelastumisen opettajia (s. 627-635, 659, 664). (Lisäksi Hieronymys puhui siitä, että suurin osa ymmärsi Joonan kirjassa mainitun Niniven, Israelin pahimman viholliskansan pääkaupungin, kääntymyksen tarkoittavan järjellisten olentojen, myös saatanan, kääntymystä.)

Nämä ovat tietysti varsin suuria väitteitä. Ne poikkeavat esimerkiksi Kari Kuulan kirjan Helvetin historiasta (sivut 121-132 luku 9). Tässä kirjassa kaikkien pelastumista käsitellään virallisesti hylättynä yksittäisajatteluna. Usein vastaavia väitteitä on kuitenkin löytynyt esim. 1800-luvun universalismia tukeneesta teologiasta. Yleisestä teologisesta keskustelusta ne ovat pääsääntöisesti puuttuneet. Kuitenkin yhä useammat teologit esittävät apokatastasis-opin varhaiskirkollisen taustaa vakavasti. Tuoreena tulevana esimerkkinä: 2019 syksyllä tunnetulta ortodoksiteologilta David Bentley Hartilta ilmestyy kaikkien pelastumista käsittelvä kirja. Hän on esimerkiksi sitä mieltä, että kaikkien pelastumisen ajatus löytyy jo Paavalilta (ja jotkut eksegeetit ovat esittäneet samansuuntaisia tulkintoja).

Toisaalta niin sanotusti toiveikas universalismi (kirjallisuudessa: ”hopeful universalism”) on hyvinkin yleinen käsitys tavalla tai toisella. Se lähentelee valtakirkoissa melkein virallisen opetuksen statusta, ainakin käytännössä. Ajatus on se, että voimme kyllä toivoa kaikkien pelastumista, mutta esim. ihmisen vapaan tahdon tähden sitä ei voi varmuudella sanoa. Dogmaattisen universalismin mukaan kaikkien pelastuminen on kuitenkin ilmoitettu tosiasia. Kaikkien pelastuminen ei myöskään välttämättä kumoa ihmisen vapautta. 

Vapaus ja muut mutkat?

Varsinaisesti kristillisen universalismin olemassaolosta tai ainakaan sisällöstä ei käytännössä juurikaan tiedetä Suomen kirkkojen piirissä. Se sekoitetaan ”kaikki pääsevät taivaaseen” -ajatukseen, jonka toi esille Antti Kylliäinen 1990-luvulla. Tästä ei ole kyse. Tätä käsitystä kutsutaan ultrauniversalismiksi (kirjallisuudessa: ”ultrauniversalism”). Sen mukaan lopullinen hyvä saavutetaan välittömästi kuoleman jälkeen uskosta riippumatta. Tätä ajatusta ei perustella kristinuskon opeilla, joten sitä ei voi pitää varsinaisesti kristillisenä suuntauksena ainakaan yleisesti jaetussa merkityksessä. 

Ultrauniversalismi ei ole sama, mitä yleisesti ottaen tarkoitetaan kristillisellä universalismilla tai apokatastasis-opilla. Törmään itse usein ongelmaan selittää, että kaikkien pelastuminen ei ole sisällöllisesti sama asia kuin ultrauniveralistinen tai jopa synkretistinen (uskonnot sekoittava) universalismi. Kristillisen ja pluralistisen universalismien erosta kirjoittaa esim. Trevor Hart, joka itse edustaa ns. toiveikasta universalismia (eli ei pidä asiaa varmana), artikkelissa Universalism: Two Distinct Types teoksessa Universalism and the Doctrine of Hell (toim. Nigel M. de S. Cameron). 

Kaikkien pelastuminen ja ultrauniversalismi ovat joka tapauksessa itse asiassa toistensa vastakohtia. Kaikkien pelastumisen ajatus perustuu Pelastajaan eli Kristukseen, joka lahjoittaa ihmiselle uskon ilman hänen omia ansioitaan. Ultrauniversalismissa ei sen sijaan tarvita pelastusta ainakaan syvemmässä mielessä. Kaikkien pelastuminen perustuu Jumalan armoon, ultrauniversalismissa nojaudutaan johonkin yhteisesti hyväksyttävään lähtökohtaan esim. ihmisen moraaliin ja sen mahdollisuuksiin. Jos usko ei ole keskeinen asia hyvän saavuttamisessa, vaan jokin muu asia, jää loogisesti jäljelle moraalinen toiminta tai ihmisen moraalitaju. Ihmisen taivaaseen pääseminen voidaan periaatteessa asettaa ehdoksi itse Jumalalle, jotta Luoja olisi riittävällä tavalla moraalinen. Tämä voi olla sinänsä totta, mutta jäljelle jää kuitenkin moraalivaatimus. Tärkeintä ei olekaan armo (Jumalan ehdoton rakkaus) ja siihen liittyvä usko. 

Tässä kohden on on huomattava, että yksi tekijä, miksi kristillistä universalismia ei ole osattu ottaa vakavasti, on Amerikan universalistikirkon kehitys. Yhdysvalloissa syntyi 1700-luvulla universalistikirkko, joka oli opillisesti vaihteleva joukko seurakuntia: osa kolminaisuusopillisia, siis perinteisiä kristittyjä, osa untaristisia (Jumala ei olisi Isä ja Poika ja Pyhä Henki, vaan vain Isä). Yksi keskeinen vaikuttaja Hosea Ballou (1771-1852) opetti loogisesti loppuun ajateltua ultrauniversalismia, jonka mukaan Jumala antaa ihmiselle hänen tekojensa mukaan hänen elämänsä aikana. Hän myös kielsi Kristuksen sijaiskuoleman, vaan piti sen pelastavaa luonnetta esimerkkinä. Balloun mukaan Jeesuksen kärsimys ei poistanut synnin syyllisyyttä, koska Jumala ei koskaan ollut vihainen. Sen sijaan Kristuksen kärsimys poisti synnin itsensä, mutta Balloulle tämä tarkoitti esimerkin voimaa, ei niinkään Christus Victor -tyylistä (sitä, että Kristus voitti Pahan) ajattelua. Ballou myös kielsi Kristuksen jumaluuden, kolminaisuusopin ja Saatanan olemassaolon. (http://www.pacificuu.org/publ/univ/liturgy/ballou-discourse.html). Alun perin universalistikirkko oli Raamatusta ammentava kirkkokunta, mutta Ballou vaikutti varmasti osaltaan sen kääntymiseen unitaariseen suuntaan. Niinpä unitaari- ja universalistikirkot yhdistyivät vuonna 1961. Nykyään vain pieni osa kirkon seurakunnista on tunnustuksellisesti kristillisiä (poikkeuksia on). 

Joka tapauksessa Jumalan kaikkia koskeva, siis universaali, rakkaus on perusteisiin menevä kristillinen lähtökohta. Tätä ei saa hämmentää se, että kaikkien pelastusta esitetään myös niin, että se menee ohi esimerkiksi sovitusopin. Sen, että Kristus on kuollut kaikkien puolesta, perustuu ajatuksena Jumalan ihmisrakkauteen. Jumala astuu meidän asemaamme, nahkaamme, eikä jää vain johtamaan kohtaloamme esimerkin tai taivaallisen kaitselmuksen tai kurituksen voimalla. Rakkauteen perustuu myös se, että usko Kristukseen on lahjaa, kuten luterilaisuudessa mutta myös aivan yleisesti ja ekumeenisesti ajatellaan. Kristillinen universalismi ilmaisee tavalla tai toisella, että Jumala ei jaa uskon lahjaa määrämitalla, kylläkin omalla aikataulullaan. 

(On myös muutamia enemmän tai yleensä vähemmän tunnettuja luterilaisia teologeja, jotka ovat olleet universalisteja, esimerkkinä 1700-luvun Georg Klein-Nicolai: http://www.mercyuponall.org/pdfs-click-to-download/george-klein-nikolai-the-everlasting-gospel-1753/ Olen huomannut, että hän samastaa Kristuksen kärsimyksen ristillä ja helvetissä kärsivien tuskat saksankielisessä alkutekstissä; englanninnoksesta tämä puuttuu.) 

Kyse ei ole siitä, että usko pakotettaisiin ihmisille. Kansainvälinen keskustelu universaalista pelastuksesta nimenomaan pyörii sen ympärillä, että
Jumala kykenee johtamaan ihmiset yhteyteensä poistamatta heidän vapauttaan. Jumala ei riko meidän vapauttamme. Hän jopa itse asiassa mahdollistaa sen. Tällaisia ajatuksia voi löytää amerikkalaisen uskonnonfilosofin Thomas Talbottin kirjasta The Inescapable Love of God sekä luterilaisesta teologiastakin ammentavasta teoksesta God's Final Victory (John Kronen, Eric Reitan). Toisaalta sillä, että ihmisellä on vapaus vastustaa Jumalaa (tai jopa valita Jumala tai olla valitsematta), perustellaan sitä, että kaikkien pelastuminen ei voi olla varmaa. (Huomautuksena voi sanoa: eikö Jumalan vastustaminen ole perisynnin myötä kaikkien lähtökohta? Kenen pelastuminen ei sitten olisi epävarmaa?)

Vielä hieman kritiikistä. Sen, että kristillisen universalismi väistämättä johtaisi Yhdysvaltain universalistikirkon tyyliin kristinuskon perusteiden hajoamiseen, on viimeksi esittänyt Michael J. McClymond viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan The Devil's Redemption (tässä haastettelu). Hän kuitenkin esittää geneettiseen virhepäätelmään rinnastettavia väitteitä kristillisen universalismin oikeutuksesta. Oppia arvioidaan pitkälti sen mahdollisen alkuperän, ei nykyisen sisällön, perusteella. McClymond esittää, että apokatastasis-opin taustalla olisivat esoteeriset, dualistiset ja jopa gnostilaiset ajatukset, mm. siitä, että Jumalassa on sekä hyvää että pahaa. Kaikkien pelastumista perustellaan kuitenkin useimmiten Jumalan ehdottomalla hyvyydellä. Kristillisen universalismin yhden merkittävimmän tutkijan (ja kannattajan) Robin Parryn vastine ottaa osaltaan kantaa tähän. 

”Me odotamme Jeesusta, hän kaikki pelastaa.”

Lex orandi, lex credendi eli rukouksen laki on uskon laki, kuuluu vanha kristillinen sanonta. Vaikka hengellinen musiikki (kuten ev.-lut. kirkon virsikirjan virsi 13) ei luonnollisestikaan ole dogmaattisia väitelauseita, on sen ylistyksellinen luonne kaikkein välittömintä uskon tunnustamista. Paavalin kirjeessä filippiläisille on Kristuksen alentumisesta kertova hymni, joka huipentuu näin: ”..hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. .. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra."” (Fil 2:8,10-11)

Jeesuksen tunnustaminen Herraksi tai Jumalan Pojaksi on vanhimpia kristillisiä uskontunnustuksia (ks. Room. 10:9; Ap.t. 8:37). Tällainen tunnustus ei ole mahdollinen ilman Pyhän Hengen vaikutusta (1. Kor 12:3). Tunnustus ei ole pakotettua, voitokkaan kuninkaan herruuden tunnustamista, vaan palvovaa ylistystä (vrt. Room. 14:11). Apostolin mukaan kaikki, niin kaikki taivaan voimat kuin kaikki koskaan eläneet ja kuolleet ihmiset, liittyvät lopulta kiitoksen harmoniaan. Se tapahtuu Jeesuksen, kaikkivaltiaan Jumalan, ristin voimalla. 

Tämäntyylinen eksegeettinen argumentaatio ilmenee mm. Robin Parryn (pseudonymi Gregory MacDonald) kirjassa The Evangelical Universalist (sivuilla 97-100), mutta myös monessa muussa teoksessa aiheesta. Kohdissa esiintyvä tunnustamista merkitsevä sana tarkoittaa myös ylistystä. Samanlaisiin päätelmiin on päätynyt muutoin myös teologiaa harrastava isäni Kari Tikka erityisesti sen suhteen, että tunnustus ei voi syntyä ilman Pyhää Henkeä. Kiitoksen ja Hengen rakkauden suhde ilmenee myös hänen tulevassa oopperassaan Rakkaus on väkevä kuin kuolema

Se, että ”Jeesus on Herra”, oli varhaisimpia kristillisiä uskontunnustuksia, ilmenee mm. kirjassa Creeds and Confessions of Faith in the Christian Tradition. Volume I. Early, Eastern, and Medieval (toim. Pelikan & Hotchkiss; s. 32). Tässä ajatus yhdistetään vastapariksi ”Kyrios Kaisar”, (eli Rooman keisari on ”Herra”) -ajattelulle, mutta yhtä lailla tunnustuksella on liittymäkohtansa Israelin Shema-tunnustukseen (5. Moos. 6:4). Kyrios Jeesuus voitaneen kääntää ”HERRA on Jeesus”. Jeesuksen herruuden tunnustaminen merkinnee siis universaalia uskontunnustusta. 

Raamatussa on tietysti kohtia, jotka voidaan tulkita päättymättömäksi kadotukseksi. Tulkitsijan on valittava, pitääkö hän universaalia toivoa julistavia vai vääjäämätöntä tuomiota korostavia kohtia ratkaisevampina. Ajatuksia ei tarvitse pitää ristiriitaisessa jännitteessä, vaikka tätäkin on esitetty. Raamatussa ei alkukielillä itse asiassa puhuta ”ikuisesta kadotuksesta” (ei myöskään esim. englanninkielisissä käännöksissä), vaan erikseen toisaalta kadotuksesta (eksyksissä tai hukassa olosta), toisaalta ikuisesta rangaistuksesta tai oikeammin ojennuksesta (ks. Matt. 25). Luuk. 19:10 mukaan Ihmisen Poika on tullut etsimään sen, mikä on kadonnut (vrt. myös Joh. 3:16-17). Kiirastulioppi kehittyi varhaisessa kirkossa, mm. Gregorios Nyssalaisella esiintyneestä ajattelusta, jonka mukaan Jumala puhdistaa tuomitsevalla, oikaisevalla tulella. Alun perin tätä puhdistavaa tulta ei tietoisesti rajattu vain tässä elämässä uskoneisiin. 

Olen kirjoittanut aiheeseen liittyvästä keskustelusta ja sen pohjalta, mutta lyhyesti: miten kaikkea tätä voi soveltaa? Seurakuntalaisen tai kirkon työntekijän käytännön elämässä toivon näköala mahdollistaa sen, ettei uskoa tarvitse hävetä tai pelätä. Vapahtaja on tullut kertakaikkisesti etsimään kadonneen. Ristiinnaulitun rakkaus on julkinen asia, jolla voimme aiheellisesti ylpeillä (1. Kor. 1: 23, 31; 2:2). Kaikkien pelastuminen on yhteinen pöytä, joka on katettu. Toivo kannustaa sekä ekumeniaan että avoimeen kommunikaatioon niiden kanssa, joiden ajatuksia emme ole edes alkaneet ymmärtää. Apokatastasis-oppi kannustaa erityisesti ekumeniaan, koska apokatastasiksen keskiössä on yhteinen Kristus-tunnustus, joka yhdistää kaikkia kristittyjä jo nyt. Ketään ihmistä, myöskään aivan väärällä tavalla ajattelevaa (esim. moraalikysymyksiin liittyen), ei voi demonisoida, kun jakamaamme pimeyteen on astunut kaikkien ihmisten pelastaja (1. Tim. 4:10). 

Tämä oli nyt aivan lyhyt katsaus aiheeseen. Mikäli kiinnostusta riittää, voin jatkossa myös esitellä esim. Thomas Talbottin ajatusta siitä, kuinka pitää valita kaksi kolmesta Raamatussa mahdollisesti esiintyvästä ajatuksesta: 1) Jumala rakastaa kaikkia, 2) Jumala kykenee pelastamaan kaikki, jotka hän tahtoo pelastaa, 3) jotkut ihmiset päätyvät pysyvään eroon Jumalasta. 1) + 2) on kristillinen universalismi, 2) + 3) on kalvinismi, 1) + 3) on arminiolaisuus (ns. evankelikaalisuudessa merkittävin näkemys aiheesta). Mikä olisi luterilainen ratkaisu tähän? Tästäkin enemmän väitöskirjassani (milloin se valmistuukaan, onhan sitä jo tehty aika lailla) ja ehkä myös alla mainitussa seminaarissa, joka on ensi vuonna. 

Eli 24.-26.4.2020 on tiedossa kansainvälinen ja kansallinen teologinen seminaari/konferenssi nimeltään ”Universaali pelastus kristillisessä teologiassa?” / ”Univeral Salvation in Christian Theology”. Olen järjestämässä tätä. Mukaan ovat tulossa mm. artikkelissa mainitut Robin Parry ja Ilaria Ramelli. (Yhteistyössä mm. on varhaiskirkkoa koskevan ajattelun suhteen Suomen patristinen seura.) Samassa yhteydessä Aleksanterin teatterissa, Helsingissä, esitetään 23.-25.4.2020 isäni Kari Tikan ooppera Rakkaus on väkevä kuin kuolema. Se kertoo ihmiskunnan pelastushistorian alusta asti kaikkien kiitokseen saakka vertauskuvallisessa muodossa. 

Hieman kirjallisuutta

MacDonald, Gregory (toim.; G. MacDonald on Robin Parryn pseudonymi): ”All Shall Be Well”. Explorations in Universalism and Christian Theology, from Origen to Moltmann. 2011 Cascade Books, Eugene (Oregon).
MacDonald, Gregory: The Evangelical Universalist. The Biblical Hope that God's Love Will Save Us All. Second Edition. 2012 Society for Promoting Christian Knowledge, Lontoo. 
Ramelli, Ilaria L. E.: The Christian Doctrine of Apokatastasis. A Critical Assessment from the New Testament to Eriugena. 2013 Brill, Leiden.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti