sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Toivon saarna

Evankeliumi
Joh. 15: 26-16: 4
Jeesus sanoi:
    ”Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti.
    Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille.”

Hallelujasäe
Kun Totuuden Henki tulee,
hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. (
Joh. 16: 13)


Saarna exaudi-sunnuntaina illalla 8.5. Kallion kirkossa
pastori Petri Tikka
vietimme rauhan vesperiä ja toivon messua 

Rakkaat ystävät,

Haluan tässä saarnassa puhua toivosta. Hallelujasäkeestä kuulemme, millä mielellä Herra Jeesus opettaa meitä siitä ajattelemaan: ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden.” Toivosta ei voi oikein muuten järkevästi keskustella kuin hyvässä Hengessä, siis Pyhän Hengen ihmeellisessä ja sisintämme syvästi selventävässä johdatuksessa. Tutkin itse jatko-opiskelijana toivoa, nimittäin laajaa toivoa, kaikkien pelastumista. Kun toivon ilosanoma on myös se voima, jonka avulla jaksan elää, olen ollut vähällä luulla, että on helppo puhua tulevaisuudesta, jonka Luojamme kirjoittaa hyväksi. Eikö olekin yksinkertaista, että ”loppu hyvin” on yhtä kuin ”kaikki hyvin”? Olen kuitenkin huomannut, että asian käsittely ääneen on usein haastavaa. Toivo on monimutkainen asia kahdesta syystä. Toisaalta se koskettaa kutakin meistä juuri oikealla ja herkällä tavalla, painamatta alas. Toisaalta se on yllättävä ja rajukin asia, se tekee meidät itsenäisiksi, vakaiksi ja rohkeiksi - toivo on niin kuin tonneja painava ankkuri, joka pitää laivan pystyssä myrskysäässä.

Kun uskon kristillinen symboli on risti, niin toivon vertauskuva on ankkuri. Rakkauden muoto on taas sydän. ”Niin pysyvät nämä kolme…” Ja yksi niistä on toivo, vaikka sekä uskosta että suurimmasta, rakkaudesta, puhutaan usein enemmän ja enemmän tosissaan. Pyhä Henki, joka itse on Jumala, valaiskoon ajatteluamme niin, että kykenemme näkemään toivon koko kirkkauden sydämessämme. Herra Kristus, olkoon kaiken antavan rakkautesi risti, uskollisuutesi merkki, meidän unelmiemme ankkuri. Pyhä ja kaikkivaltias Kristus, anna ristillä osoittamasi rakkauden selventää mielemme sopukat juuri nyt ja vaeltaessamme elämämme polkuja.

Jos Pyhä Henki ilmoittaa koko totuuden ja jos hän on vieläpä meidän puolustajamme ja lohduttajamme, voinemme hänen läsnäolossaan tiedustella toivon kokonaisuutta. Mitä Jumalan elävä Sana sanoo siitä? Jumalan Sanahan on itse Vapahtajamme Jeesus, sillä ”alussa oli Sana” ja ”Jumala oli Sana”, joka ”tuli lihaksi” ja ”asui meidän keskellämme” (Joh. 1) . Kristus puhuu Jumalan Sanana Hengen innoittamien kirjoitusten lisäksi teoillaan, sakramenteillaan ja läsnäolollaan. Hän kehottaa ottamaan vaarin siitä, mitä hänellä on sanottavaa meidän keskellämme evankeliumissa, jonka kuulimme: ”että… te muistaisitte minun sanoneen tämän teille”.

Kristus rohkaisee olemaan sortumatta, loukkaantumatta vaikeuksien keskellä. Hän kertoo, mitä pahaa tapahtuu, kun ihmiset luottavat enemmän saamansa opetuksen kirjaimeen kuin elävän Jumalan rohkaisevaan, pelastavaan Sanaan. Lakihenkisyys johti siihen, että kristityt erotettiin synagogasta eli seurakuntayhteydestä. Kristus ei kertonut synkkiä ennustuksia pelotellakseen eikä tuomitakseen, vaan näyttääkseen toivon lähteen vaikeuksien keskellä. Hän itse on se toivon lähde, joka pulppuaa epäluottamuksen erämaassa. Jeesus on Jumala, joka on meidän keskellämme ristiinnaulittuna. Hän, hän itse antaa toivon elämämme kaikkiin vaiheisiin, niin vastoin- kuin myötäkäymisiin. Hän myös luo uuden yhteyden ihmisten keskuuteen, yhteyden, jonka armo vahvistaa. Juuri niiden keskellä, jotka Jumalan Pojan sanojen mukaan eivät tunne Isää eivätkä häntä, hän huutaa ristiltään: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” (Luuk. 23: 34)

Armonsa ja uhrinsa suuruuteen viitaten Jeesus sanoi ennen kuolemaansa temppelissä: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni." (Joh. 12: 32) Samoin hän jäähyväisrukouksessaan ilmaisi, miten laaja on hänen tehtävänsä: Sinä olet uskonut kaikki ihmiset hänen valtaansa, jotta hän antaisi ikuisen elämän kaikille, jotka olet hänelle uskonut.” (Joh. 17: 2) Paavali taas, kirjeessään filippiläisille, kertoo laulun sanoin ristiin asti nöyrtyneestä ja kaikkea ylemmäs korotetusta Vapahtajasta: ”Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra."” (Fil. 2: 10-11)

Asia on ilmaistu vahvasti, koska se on lupaus: näin on tapahduttava, näin kuuluu tapahtua ja näin on tapahtuva Kristuksen rakkausuhrin tähden. Jokainen koskaan elänyt Luojan luotu, jokainen enkeli ja ihminen, on ylistävä Herraa ja vannova pitävän valan hänen nimeensä. Jumala ei pakota ketään polvistumaan, vaan polvistuminen on rakastavan palvonnan merkki, kuten ehtoollisella teemme. Lopussa koko Herran Sebaotin luoma kosmos on hänen ihania asuinsijojaan, hänen temppelinsä. Me uskomme Isään, joka ei luo lapsia turhaan. Hänhän tiesi kohtalomme jo ennen maailman luomista. Meidän Luojamme, joka on tuonut meidät äitimme kohdusta, hänkö jättäisi yhdenkään lapsensa? Herra sanoo Jesajan kirjassa: ”Unohtaako äiti rintalapsensa,
unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt…” (Jes. 49: 15-16)

Ilman uskoa ei voi puhua pelastumisesta. Usko, uusi, luja luottamus Jumalaan, on pelastumisemme koko sisältö. Meidät pelastetaan uskoon sanan ja sakramenttien välityksellä. Kun uskon merkitystä korostaa, on sitäkin enemmän tähdennettävä entisestään: pelastus on kokonaan lahja eikä millään tavalla ihmisen suoritus. Eihän yksikään meistä ihmisistä ole koskaan pelastunut katkeruudesta tai hengellisestä lukkiutuneisuudesta omien tekojensa tai valintojensa kautta. Vai onko ihmisiä, jotka ovat pakottaneet itsensä pois pakottuneisuuden tilasta? Ja onko meidän, jotka olemme vastaanottavaisia evankeliumille, tilanne omaa ansiota vai pikemminkin kasteen ja kristillisen kasvatuksen kunniaa? Vain Jumalan rakkaus vanhurskauttaa meidät, siis toteaa tilanteemme hyväksi, ei meidän hyvä onnemme syntyä kristilliseen ympäristöön. Vain armo, ei meidän vaillinaiset ja usein itseriittoiset ratkaisumme, avartaa sydämemme vapauteen.

Kaikkien pelastuminen tarkoittaa kristillisesti sitä, että jokainen ihminen tulee uskomaan Jeesukseen, jokainen saa kasteen armon, vedellä ja Pyhän Hengen tulella ja kummallakin. Aikarajaa ei ole, ei edes kuolemaa rajana, sillä ylösnoussut, jopa taivaita ylemmäs astunut Kristus on kaikkien aikojen ja paikkojen Herra. Jeesus, maailman Vapahtaja, on kaikkivaltias, kaikkivoipa Jumala, ja taivaallisten sotajoukkojen Herra eli Herra Sebaot. Hän on Hyvyyden Poika. Häntä ei estä mikään.


Huolemme maailman tilanteesta ja äitien murheet lastensa tulevaisuudesta ovat totta. Sitä enemmän Jumala juuri kuulee rukouksemme eikä kiellä apuaan. Toivo paremmasta ei olekaan pelkkää toivetta. Jo neitsyt Marian sielun läpi kävi miekka, kun hänen poikansa, itse Jumala, kuoli. Onko suurempaa tuskaa kuin äidin, joka menettää lapsensa? Osaammeko eläytyä hänen osaansa? Osaammeko nähdä sen toivon toteutumisen kirkkauden, minkä itse Jumalan synnyttäjä koki saadessaan lapsensa takaisin pääsiäisenä? Toivo onkin jo totta jo nyt, se on saanut täyttymyksensä, me saamme elää siinä ja hengittää vapaasti, olla tavallisia ihmisiä, lähimmäisiä.


Jumalan Poika tuli maailmaan etsimään kadonnutta, ei tuomitsemaan kadonnutta pysyvään kadotukseen. Raamatussa ei sen alkukielellä mainita sanallakaan ikuista kadotusta. Ikuinen rangaistus mainitaan niin, että se tarkoittaa korjausta, ojennusta, jolla on jumalalliset eli ikuiset seuraukset. Se, joka tuomitsee tai halveksii toista, saa kokea itse itsessään muille antamansa tuomion. Armollinen, kaikkivaltias Jumala ei kuitenkaan tällä tavalla aja ketään siihen kadotukseen, johon me ajamme muita. Aika ei paranna haavoja, vaan ikuisuus, ei ajan jatkuminen, vaan Jumalan rajaton armo.

Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin, antaa rauhan. Kirkkoisä Gregorios Nyssalaisen mukaan: ”Jokainen olento, joka on saanut syntynsä Jumalasta, palaa sellaiseksi kuin oli alussa, jolloin se ei ollut saanut pahuutta.” Gregorios, jota kutsutaan isien isäksi, oli Nikean uskontunnustuksen, oikeaoppisuuden pilarin, kuuluisimpia puolustajia. Toivo ei ole toive. Pelastuvien luotujen joukkoon kuuluu langennut ihminen, ihmiskunta, jonka Kristus pelasti pahan vallasta ja jonka Pyhä Henki vapauttaa uskoon. Koskettakoon ja vahvistakoon kristillinen toivo kutakin meistä henkilökohtaisesti ja eheyttävästi. Henki, paras ystävämme, puolusta meitä, pidä meidät kiinni totuuden raikkaudessa, niin että itsekin todistamme Kristuksen rakkautta. Nouskaamme tunnustamaan kristillinen usko Nikealais-Konstantinopolilaisen tunnustuksen mukaan; virsikirjan viimeisellä aukeamalla. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti