Mikä on tavoite?

kuva ja taide: äitini Eeva Tikka

Jumalan tunteminen
saarna 1.9.2019 Hämeenkylän kirkossa
Petri Samuel Tikka

Kirkko

Toimiessani pappina minua ajaa yksi asia. Se on se, että ne, joiden keskellä toimin, voivat tuntea Jumalan itselleen henkilökohtaisesti läheiseksi. Tämä on samalla se, mitä haluan omalle elämälleni. Jos jokin saa minut murhetimaan tai jos jokin ahdistaa, minulla on vapaus antaa asia Hyvän haltuun. Jos olen jostakin iloinen, voin kiittää ja ylistää ja näin päästää ilon valloilleen.

Olen kristitty sitä varten, että voin luottaa siihen, että on olemassa vapaus – vapaus peloista ja vapaus iloita. Toimin pappina siksi, että ilo ja huolettomuus kuuluvat kaikille. Itse asiassa, kuten tiedämme, jokaisen kristityn kutsumus on papillinen. Yleinen pappeus on sitä, että jaamme ympärillemme sitä, mikä on meille ollut henkilökohtaisesti välttämätöntä ja vapauttavaa. Jumalasta on tullut meille tärkeä, kun olemme kokeneet hänen apuaan ja iloinneet yhdessä.

Kirkkona olemme Jumalan perhettä, yhteisö, jolle Jumala on ykkösasia. Jumala ei kuitenkaan voi olla tärkeä, ellei hän jollakin tavalla tule aivan lähelle. Siksi oma koti tai jokin muu henkilökohtainen kohtaaminen on usein Jumalan tuntemisen juuri ja kirkollisen elämän perusta. Perhe oli minulle lapsesta asti todellisuus, jossa ilo pääsi valloilleen. Tähän avaimia olivat (ja ovat) musiikki, rakkaus ja anteeksianto. Ensimmäisiä sanojani oli ”uumi” - eli Kristuksen ruumis, jonka sain pienokaisesta asti alttarilla Temppeliaukion kirkossa. Ehtoolliseen tiivistyy Jumalan tunteminen. Siinä Jumala tunnetaan, ei vain aivan läheltä, vaan sisältä käsin.

Kaikki

Katekismus alkaa sanoilla: ”Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.” Tässä ”me”, meidän ”elämämme”, tarkoittaa aivan jokaisen ihmisen elämää, ei vain kirkkoa. Niin usein kuitenkin koemme Jumalan etäiseksi, kaukaiseksi. Tämä on ehkä jokin peri-inhimillinen perusolettamus. Sekä Raamattu että monet filosofiat ja uskonnot kuitenkin opettavat, että juuri Jumalassa me kaikki elämme, liikumme ja olemme. Emme voi kuitenkaan tuntea Jumalaa, ellemme halua oppia tuntemaan toinen toisiamme, Jumalan lapsia. Ja kuinka voisimme tuntea toisiamme, ellemme tahdo tuntea yhteistä Luojaamme? Johanneksen evankeliumin ja kirjeiden mukaan Jeesuksen keskeinen käsky on tämä: rakastakaamme toisiamme.

Katekismuksen sanoihin voisi liittää: toinen toistemme tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia. Toisten ihmisten tärkeys ei johda meitä pois Jumalasta, vaan lähemmäksi häntä. Minun ensimmäinen tietoinen uskonkriisini liittyi tähän. Lukiossa minulla oli ateistinen filosofianopettja. Hän ei myöskään pitänyt toisten ihmisten tai heidän tietoisuuksiensa olemassaoloa mitenkään varmana. Vastustin opettajan ateismia, ja hädin tuskin tuli kurssi hyväksytyksi. Minua raastoi itse asiassa eniten se, että ihmisyys asetettiin kyseenalaiseksi: siis myös perhe ja välittäminen ja mikään inhimillinen yhteys. Tietoisesti tarvitsin ihmiseksi asti tullutta Jumalaa, Kristusta. Häntä, joka on itse elävä, inhimillinen yhteys, ja jonki Henki on rakkaus.

Inhimillisen yhteyden puute tai rakkauden kyseenalaistetaminen voi johtaa Jumalan luo. Luther opetti, että synti, kuolema, helvetti, saatana ja laki ovat Jumalan rakkikoiria, jotka ajavat Kristuksen luo. Kullakin meistä lienee omat rakkikoiramme. Meitä itse ei taida kuitenkaan olla kutsuttu puskemaan toisia Jumalan luo, edes hyväntahtoisesti. En voi tyrkyttää Jumalaa, vaikka haluan hänet tärkeäksi toisille ja itselleni jokaiseen päivään, jokaiseen hetkeen. Näin ilomme olisi täydellinen ja turhat huolemme mennyttä yhteisten rukoushuokausten vieminä. Voin kuitenkin antaa tavalla tai toisella ilmi sen, että rakastan Jumalaa, ja ennen kaikkea sen, että Jumala on rakkaus. Annan sitten Jumalan puhua omasta puolestaan sanassaan, sakramenteissaan, luonnossa, välittämisessä, musiikissa.


Kirkko ja kaikki

Toimiessamme kirkkona meitäa ajaa siis yksi asia. Se on se, että ne, joiden keskellä toimimme, voivat tuntea Jumalan itselleen henkilökohtaisesti läheiseksi. Miten voimme luottaa siihen, että tavoitteemme myös toteutuu? Onhan se meidän motivaatiomme lähde, se, että Jumalaan uskominen ei olisi vain meidän erityistä tai jopa outona pidettyä yksityisomaisuuttamme. 

Raamatun mukaan Jumalan, meidän pelastajamme, itsensä tahto on ”että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” (1. Tim 2:3-4) Jeesus Kristus on Totuus, hän on tie, joka vie todelliseen elämään, pelkkään elämään. Voisiko Jumalan oma tahto olla toteutumatta? Kun vielä Jeesus itse saattaa kaikkia ihmisiä tuntemaan Jumalan hyvyydessään.

Jeesus, Jumalan Poika, nöyrtyi häpeälliseen ristinkuolemaan asti tätä varten. Voisimme kuvitella, että hänet korotettiin ylösnousemuksessa ja taivaaseen astumisessa. Kuitenkin Vapahtaja itse sanoo Johanneksen evankeliumissa: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12:32) Juuri alentumisensa kautta hän vetää kaikkia luokseen. Ihmeellisen, myötätuntevan rakkautensa avulla hän todellakin vetää kaikki luokseen. Sitä hänen voittonsa, hänen ylösnousemuksensa, merkitsee. Siksi meidän rukouksemme, että ystävämme saisivat lohtua ja apua Jumalalta, eivät mene hukkaan.

Kaikki ja kirkko

Kuulemamme evankeliumin (Luuk. 18:9-14) mukaan se, joka alennetaan, korotetaan. Entä jos vertauksessa ei moitita eri käyttäytymismalleja? Entäs jos siinä, kuten kaikessa, on kyse Jeesuksesta? On helppoa halveksia ylpeää fariseusta ja sääliä kurjaa publikaania. Publikaani oli kuitenkin toisia riistävä rikas verokarhu, kun taas fariseus oli toisille ruokaa antaessaan laihaksi riuhtunut hurskas mies. Fariseus rukoili tapojen mukaisesti, kohti taivasta, kun taas publikaani katsoi kohti maata. Publikaani näki itsensä ja Jumalan tarpeensa, fariseuksen Jumala-tarve oli kuitenkin muuttunut kylläisyydeksi.

Kukaan ei kykene näkemään sitä, kuinka paljon me tarvitsemme Jumalaa, kuin Jeesus yksin. Hänellä oli ilo Jumalasta, mutta hän luopui ilostaan saavuttaakseen iloakin suuremman ilon. Hän kärsi ja kuoli, jotta meistä tulisi Jumalan täysivaltaisia lapsia, omia rakkaita ystäviään. Jos me haluamme toisille tai itsellemme henkilökohtaista kosketusta Jumalalta, kuinka paljon siis enemmän Jumala itse tahtoo sitä jokaiselle? Hän tietää tarpeemme, hän, joka antoi Poikansa maailman puolesta.

Meitä ei ole luotu kulkemaan katse maassa, kun Vapahtaja jo kerran alentui meidän puolestamme. Vielä me kuitenkin odotamme, että se, mikä on Jeesuksessa totta, tulisi toivon maailmasta näkyviin. Niin kuin apostoli kirjoittaa korinttilaisille: ”Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1. Kor. 13:12)

Tätä kohti kulkiessa huokauksemme yhtyy publikaanin sanoihin. Tästä on muodostunut Jeesuksen rukouksena tunnettu ikivanha rukous: Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä. Syntisyys on toisen unohtamista. Tässä rukouksessa rajamuurit murtuvat. Jumala opitaan tuntemaan, ei vain läheltä, vaan sisältä käsin: siinä, kuinka hän tuli ristillä synniksi, toisten unohtamaksi, koko maailman puolesta. Hän tunsi äärettömät Jumalan kaipuumme, syntiemme tuomat kivut ja maailmassa vellovat mielettömät kärsimykset. Kaiken tämän Kristus koki, jotta me oppisimme tuntemaan kaikkivaltiaan Jumalan varman ja jo saavutetun toivon: kaikkien pelastumisen. Se on jaettua riemua ja huolien yhteistä kaikkoamista. Rakkaus on väkevä kuin kuolema, niin kuin Laulujen laulu opettaa. Ei ole enää estettä tuntea rakasta Jumalaa itselleen tai toisille henkilökohtaisesti läheiseksi.

♫ Kukaan ei voi sanoa: ”Jeesus Kristus on Jumala”,
ilman sitä, että Pyhä Henki rakkaudellaan koskettaa. ♫
♫ Kukaan ei voi sanoa: ”Pyhä Henki on Jumala”,
ilman sitä, että Jeesus Kristus sydäntämme lämmittää. ♫
♫ Kaiken tämän takia voimme varmasti sanoa,
että meillä on hyvä Isä, hyvä Isä Jumala. ♫

[sävelsin ja kirjoitin tällaisen laulun tänä kesänä]

Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.