4. sunnuntaina helluntaista 24.6.2012 Langinkosken kirkossa
Päivän 2. lukukappale:
Ef. 2: 1-10
Jumala on tehnyt eläviksi teidät, jotka olitte
kuolleita rikkomustenne ja syntienne tähden. Ennen te elitte niiden vallassa
tämän maailman menon mukaan, totellen avaruuden henkivaltojen hallitsijaa, sitä
henkeä, joka yhä vaikuttaa tottelemattomissa ihmisissä. Heidän joukossaan mekin
kaikki ennen elimme noudattaen oman luontomme haluja ja tehden niin kuin
ruumiimme ja mielemme tahtoivat, ja näin olimme luonnostamme vihan alaisia niin
kuin kaikki muutkin.Ef. 2: 1-10
Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hän rakasti meitä niin suuresti, että hän teki meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa. Armosta teidät on pelastettu. Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa osoittaakseen kaikille tuleville aikakausille, kuinka äärettömän runsas on hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyytensä, kun hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen. Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.
”Armosta Jumala on teidät pelastanut
antamalla teille uskon.” Tähän lauseeseen tiivistyy tämän päivän sanoma. Me
kuulimme sen päivän toisesta lukukappaleesta, efesolaiskirjeen toisesta
luvusta. Efesolaiskirjeen on kirjoittanut Paavali tai joku hänen oppilaistaan.
Joka tapauksessa se heijastaa Paavalin armokeskeistä opetusta. Vaikka
efesolaiskirje on kirjoitettu Efeson seurakunnalle, se on luonteeltaan alun
perinkin tarkoitettu yleispäteväksi. Sen sanat koskevat kaikkien aikojen
kristittyjä.
Lukukappale alkaa näin: ”Jumala on tehnyt eläviksi teidät,
jotka olitte kuolleita rikkomustenne ja syntienne tähden.” Kaikki ihmiset
lähtevät samalta viivalta. Pahuuden olemassaoloa ja vaikutusta maailmassa
tuskin kukaan kiistää. Lähestulkoon aina me ihmiset pyrimme kuitenkin
syyttämään pahan tekemisestä muita. Syyllisyyden näkeminen omassa itsessä on
huomattavasti vaikeampaa. Tämä on kuitenkin päivän lukukappaleen lähtökohta.
Kaikki pahuus, mitä maailmassa on, on myös minussa.
Kirje jatkuu: ”Ennen te elitte niiden vallassa tämän
maailman menon mukaan, totellen avaruuden henkivaltojen hallitsijaa, sitä
henkeä, joka yhä vaikutta tottelemattomissa ihmisissä.” Nykyaikana Saatanan, persoonallisen
pahan, olemassaolo on käytännössä kokonaan kiistetty. Tämä on tavallaan hyvä
asia, koska pirulla pelottelu ei johda mihinkään. Kun me näemme jotain todella
pahaa tapahtuvan, herää kuitenkin kysymys, mistä tämä johtuu. Pelkkä psykologia
ei riitä, kun joukko- ja perhemurhia yhä enenevissä määrin tapahtuu. Pahuus on
läsnä ja vaikuttaa maailmassa. Eikä vain hirmutekojen tekijöissä, vaan meissä
jokaisessa.
Paavali
antaa ihmiskunnasta synkän kuvan: ”Heidän joukossaan mekin kaikki ennen elimme
noudattaen oman luontomme haluja ja tehden niin kuin ruumiimme ja mielemme
tahtoivat, ja näin olimme luonnostamme vihan alaisia niin kuin kaikki muutkin.”
Kokonaisvaltainen pahuus ei ilmene pelkästään teoissa, vaan myös arvoissa ja
toimintamalleissa. Nykyaikana arvostetaan itsensä toteuttamista ja
suvaitsevaisuutta. Itsensä toteuttaminen esimerkiksi taiteellisuutena tai älyn
käyttönä ei ole sinänsä pahasta. Mutta kun itsensä toteuttaminen ottaa vallan, elämää
ohjaa lopulta vain yksi tekijä: minä. Ja kun suvaitsevaisuus kukoistaa, jää
jäljelle kysymys, millä perusteella jotakin asiaa pitää suvaita ja toista ei.
Perusteeksi jää se, mikä tuntuu hyvältä. Omat halut ja mielen tahto,
sattumanvaraisina ja muuttuvina, ohjaavat elämäämme nykyään, niin kuin Paavalin
aikaan. Aikamme maailma, ilman kristinuskon sanomaa, ei anna kestävää pohjaa
merkitykselliselle elämälle. Kristillisen lähimmäisenrakkauden ja armollisuuden
heikkeneminen johtavat karmeisiin lopputuloksiin.
Paavali ei kuitenkaan
jatka synkän kuvan piirtämistä pitempään. On suurempi asia käsiteltävänä kuin
maailman pahuus: ”Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hän rakasti meitä
niin suuresti, että hän teki meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi
Kristuksen kanssa. Armosta teidät on pelastettu.” Vastauksena kaikkeen syntiin
ja pahuuteen, kuolemaan ja ahdistukseen, on yksi sana: armo. Armo –
ansaitsematon rakkaus meidän osaksemme. Se on Jumalan sulaa rakkautta. Jumala
antaa tietoisesti synnit anteeksi langenneelle. Jumalan rakkaus ei etsi, vaan
luo rakastettavansa. Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluva Viisauden
kirja ilmaisee asian näin: ”Mutta sinä olet kaikille armollinen,
koska kaikki on sinulle mahdollista, sinä suljet silmäsi ihmisten synneiltä, jotta
he kääntyisivät, sillä sinä rakastat kaikkea olevaa etkä inhoa mitään luomaasi
– jos jotakin olisit vihannut, et olisi luonut sitä.”
Armo perustuu siis
kahteen asiaan: Jumalan rakkauteen ja siihen, että hänelle kaikki on
mahdollista. Efesolaiskirje jatkaa armon käsittelemistä näin: ”Jumala herätti
meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa
osoittaakseen kaikille tuleville aikakausille, kuinka äärettömän runsas on
hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyytensä, kun hän antoi meille Kristuksen
Jeesuksen.” Paavalin kirjeiden opissa
Kristuksen kanssa kuolleista nouseminen tapahtuu kasteessa. Me pelastumme
kasteen kautta, uskon perusteella, Kristuksen sovitustyön tähden. Kristus
kantoi meidän syntimme ristille, ja osoitti ääretöntä armoa rukoillessaan
surmaajiensa puolesta. Tämä armo voitti pahuuden ylösnousemuksessa. Kristus
asetti kasteen, jotta meidän pelastuksemme olisi yhtä kouriintuntuva asia kuin
se, että hän nousi ruumiineen sieluineen haudasta.
Pääsemme asian ytimeen:
”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon.” Tämä lause on
niin ihana, että haluaisin lukea sen myös alkukielellä, muinaiskreikaksi: ”τῇ γὰρ χάριτί ἐστε
σεσῳσμένοι διὰ τῆς πίστεως” Sillä
armosta
teidät on pelastettu uskon perusteella. Vaatii suurta nöyryyttä hyväksyä tämä.
On luovuttava omasta hyvyydestä ja ansioista, ja luotettava yksin Jumalaan.
Useimmat meistä on kastettu pienenä, kun emme kyenneet itse paljon mihinkään
ilman kantoapua. Näin pieniä ja nöyriä olemme pelastuksen edessä. Pelastuksen,
jonka kaste lahjoittaa, me ottamme vastaan vain uskolla.
Ydinkohta jatkuu:
”Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu
ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” Paavalin mukaan armo, pelastus
ja usko ovat Jumalan lahjoja. Armo ei ole oikeus, vaan lahja. Pelastusta ei voi
ansaita, se saadaan. Uskoa ei voi pusertaa itsestään esille, se annetaan. Syyn pelastusasioiden
lahjaluonteeseen selittää Hoosean kirja, jossa Jumala puhuu: ”Minä olen kuin
ikivihreä sypressi, vain minä kannan sinulle hedelmää.” Vain Jumala kantaa
meille pelastuksen hedelmät. Hän on merkityksen ja ilon lähde. Eivät myöskään
meidän hyvät tekomme, rakkauden teot lähimmäistä kohtaan, tuo meille
pelastusta. Päivän evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Armahtavaisuutta minä vaadin,
en uhrimenoja.” Pelastukseen tähtäävät ihmisteot ovat uhrimenoja.
Armahtavaisuus on luottamista yksin Jeesuksen pelastustekoon ja toimimista sen
perusteella.
Lukukappale päättyy näin:
”Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen
toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.”
Armo on kuin ruokaa ja juomaa, jonka avulla jaksamme elää. Armo aseistaa meidät
taistelemaan kaikkia niitä pahoja voimia vastaan, jotka pyrkivät tuhoamaan
onnemme ja elämämme. Ei siis tarvitse olla toimettomana tai toivottomana
pahuuden edessä. Kahta asiaa tarvitaan: rukousta ja työn tekoa. Hyvän tekemisessä
armon pitää olla tukena ja ohjenuorana. Anteeksiantaminen ja rakkaus ovat tie
tulevaisuuteen kaikissa ihmissuhteissa.
Rakkaat
ystävät, olemme tänään laulaneet: ”Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei
milloinkaan.” Rakas Sirkka-mummini siteerasi aina tätä virrenvärssyä. En
pienenä vielä tiennyt, mistä virrestä tämä on. Nyttemmin virrestä 270 on tullut
lempivirteni. Siinä on Jumalan armo kokonaisvaltaisesti läsnä. Samoin se on
läsnä isäni Kari Tikan Armolaulussa, jonka hän sävelsi avioerokriisin keskellä
70-luvulla. Laulun sanat perustuvat päivän lukukappaleen ydinkohtaan: ”Armosta
Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon.” Rakas ystävä, Jumala rakastaa
sinua. Pelastus ei ole lähtöisin sinusta, vaan se on Jumalan lahja. Se ei
perustu sinun tekoihisi, jottei kukaan voisi ylpeillä. Jumala on pelastanut
sinut antamalla sinulle uskon.