perjantai 20. huhtikuuta 2018

"Kaikki kääntyy hyväksi"


"Kaikki kääntyy hyväksi"
Essee kirjasta
Jumalan rakkauden ilmestys (Juliana Norwichlainen)
Petri Tikka
Kuvahaun tulos
Juliana Norwichlainen (n.
1342 – n. 1416) on kirjoittanut vanhimman säilyneen naisen kirjoittaman englanninkielisen tekstin, Revelations of Divine Love. Teoksen on suomentanut ja valaisevin selityksin varustanut Paavo Rissanen vuonna 1985 (käytän 1. painosta). Juliana kuului suhteellisen varakkaaseen kauppiasluokkaan. Hän koki mahdollisesti äitiyden, lapsen menetyksen ja leskeyden ennen kolmeakymmentä ikävuotta. Keski-ikäisenä hän vetäytyi maailmasta ollakseen ns. anakoreetti (< kreikan sanasta ”vetäytyä”). Tämä tarkoitti sitä, että hän eli kirkon yhteyteen rakennetussa suljetussa majassa (näin hän pääsi nauttimaan ehtoollista). Julianalle oli äärimmäisen tärkeää elää kirkon ja sen uskon yhteydessä. Myös hänen omat näkynsä hän katsoi tarkoitetuksi koko kristilliselle maailmalle.

Mistä hänen näkynsä lähtivät liikkeelle? Luulen, että ennen edes alkuun pääsemistä nykyajan ihmisen on usein huomioitava mystikon tausta. Tämä näkijä eli maailmassa, jossa jatkuvat rutot tuhosivat perhekuntia, Englanti kävi satavuotista sotaansa ja kirkko oli kaiken määrittävä keskus. Nykyään kuolema on medikalisoitu, sotanamme on usein kiivailu sosiaalisessa mediassa ja kirkkojen arvovalta on kateissa. Juliana saattoi kysyä ihmisyyden sisäiseen rikkinäisyyteen liittyviä kysymyksiä, hänen ei tarvinnut jäädä pintatasolle. Uskon tarjoama toivon sanoma oli olemassa: ei oltu tyhjän päällä kysymysten ääressä. Uskon sanoman vaikuttavuutta heikensivät tosin usein ankarat käsitykset Jumalasta. Juliana palasi perinteeseen, jonka mukaan Jumalassa ei ole vihaa. Kuitenkin Juliana halusi ymmärtää elämän tuskaa ja näin vahvistaa itseään Jumalan edessä. Vaikka ajatusrakenteet ovat muuttuneet, tarve kysyä elämän mielekkyyttä ei katoa.



Rakkaus ja pahan ongelma

Norwichin Juliana
koki sarjan ilmestyksiä 8.5.1373. Tämän hän uskoi olevan vastaus pyyntöönsä saada kolme lahjaa. Ensinnäkin hän halusi ymmärtää oikein Kristuksen kärsimykset. Toiseksi hän halusi kokea ruumiillisen sairauden jo nuorena, n. 30-vuotiaana. Kolmanneksi hän halusi kolme haavaa: katumuksen, myötätunnon ja kaipauksen haavat. (s. 29-30, 2. luku) Julianan maatessa kuoleman omana vuoteella pappi toi hänen eteensä krusifiksin, ristiinnaulitun Kristuksen kuvan. Tämän myötä ja perästä hän koki kuusitoista ilmestystä lähinnä yhden päivän sisällä. Näiden keskeisenä sanomana on se, että ”kaikki kääntyy hyväksi” (s. 76, 26. luku). Juliana itse mietti näkyjensä tarkoitusta pitkään. Viisitoista vuotta myöhemmin hän koki sisimmässään, että niiden sisältönä oli yksinomaan rakkaus. Kaikki, mitä koskaan on ollut, perustuu Jumalan rakkauteen, eikä hänen rakkautensa koskaan vähene. (s. 209, 86. luku)

Kärsimyksen ja katoavaisuuden maailmassa, ennen kaikkea vääryyttä täynnä olevassa maailmassa tämä voi kuulostaa tietenkin käsittämättömältä väitteeltä. Kuinka kaikki voi olla rakkauden hallussa? Miksi Kaikkivaltias, siis hän, joka pystyy tekemään mitä vain, ei lopeta pahaa välittömästi? Tämä on vanha ns. teodikean, Jumalan puolustamisen, eli pahan ongelma.

Julianalla kysymys on tosin syvempi kuin nykymuodossaan. Nykyään Jumala-syytöksissä keskitytään lähinnä kärsimyksen ongelmaan, siihen, miksi Jumala ei lopeta meneillään olevia kärsimyksiä. Harvoin (käytännössä: ei koskaan?) huomiodaan se, miksi kukaan ylipäätänsä haluaa tehdä pahaa. Kuitenkin Juliana tuskailee eniten juuri sen kysymyksen äärellä, miksi Jumala sallii synnin olla olemassa meissä. Itse asiassa pahan ongelmaa käsiteltiin keskiajalla järjestään juuri synnin kautta (asiaa tutkinut Mikko Posti mainitsi tästä skolastisessa illassa 27.3.'18 Tieteiden talolla). Näin oli siitä huolimatta, että Julianalla ja muilla aikalaisilla kärsimyksen tuottama tuska oli äärimmäisen läsnä.

(Tässä kohden vielä selventävä tulkinta: s
ynti voidaan määritellä rakkautta vailla oleviksi ajatuksiksi, sanoiksi ja teoiksi, myös laiminlyönneiksi. Synti ei ole vain uskonnollinen kielikuva, johon liittyy tuomitsevia sävyjä, vaan käytännönläheinen kysymys kaikissa ihmissuhteissa ja kohtaamisissa.)

Juliana oli kauhuissaan synnistä ja siitä, kuinka se satutti. Hän mietti, miksi Jumala ei tehnyt kaikkea hyväksi antamalla synnin olla tulematta maailmaan. Kuitenkin näkijä päätyy ymmärtämään, ettei Jumalaa voi syyttää synnistä, sillä Jumala ei syytä meitä. Julianan mukaan synnillä ei ole itsenäistä olemusta, vaan se tunnistetaan sen aiheuttamasta kärsimyksestä. Tämä kärsimys opettaa ihmisen tuntemaan itsensä ja hakemaan armoa (Jumalan vaikuttavaa rakkautta). Kärsimyksissä ihmistä lohduttaa Vapahtajan kärsimys. (s. 77, 27. luku) Isän rakastavan tahdon mukaisesti Jeesus kärsi yksinäisyydessään koko ihmiskunnan tuskat (s. 134, 51. luku). Itse asiassa Jeesus kärsi enemmän kuin koko ihmiskunta voisi koskaan tuntea, sanoin kuvaamattomasti (luku 20, s. 65). Kuitenkin Julianan näyssä Kristus on iloinen antaja, joka ei ole pahoillaan kärsimyksistään, kun näkee ihmisten ottavan ne vastaan lahjana (s. 71, 23. luku).




Siihen asti, kunnes syntikin kääntyy hyväksi, Kristuksen voitto synnistä ja kärsimyksestä ilmenee paradoksaalisella tavalla: ”Nyt ylösnousseena hän ei enää saata tuntea kärsimystä, ja kuitenkin hän kärsii yhdessä meidän kanssamme.” (s. 65) Juliana ei ohita kärsimyksen ongelmaa, vaikka hän käsitteleekin sitä ensisijaisesti sen perimmäisen terän, synnin, kautta (vrt. ”Kuoleman pistin on synti...” 1. Kor. 15: 56). Kuitenkin synnitkin ovat viime kädessä itse kärsimystä: “Jumalan silmissä synti on surua ja tuskaa, jota häntä rakastavat ihmiset joutuvat kokemaan, mutta rakkautensa tähden hän ei lue heille syyllisyyttä.” (s. 98, 39. luku) Tähän suuntaan osoittaa myös Julianan kuuluisa näky (51. luku) palvelijasta, joka on ihmiskunta ja samalla Kristus, ja kuninkaasta, joka on Isä Jumala. Innossaan palvella kuningastaan palvelija lankeaa mutakuoppaan. Aadamin järjen sumenemiseen johtava yli-innokkus on uudessa ihmisessä, Kristuksessa, pelastavaa intoa. Hänen tähtensä ihmiskunnan lankeemus syntiin lasketaan tuskaksi, johon lohdutus on aivan lähellä.

Kirkko ja kaikki

Julianan näyt ovat loppuun asti Kristus-keskeisiä. Ne perustuvat Vapahtajan ristintiehen ja Kolminaisuuden rakkauteen. Juliana haluaa joka käänteessä painottaa, että hänen näkynsä ovat yhteneväisiä yleisen ilmoituksen ja kirkon uskon kanssa. Se, mikä näyissä on erityistä, on se, että Jumalan rakkaus on jotain paljon mutkattomampaa kuin voisi olettaa, kuin edes näkyjen näkijä pystyy käsittämään. Jumalan näkökulmasta, hänen työstään ja tarkoituksestaan katsoen, aivan kaikki on hyvää ja tähtää hyvään.

Tämä hätkähdyttää sitä suuremmasta syystä, että Julianan näyn taustalla oli halu tuntea totisen katumuksen haava. Paradoksaalisesti tämä nöyryys, itsensä ei-minään pitäminen, johtaa hänet lopulta näkemään toivon. Juuri se, että Juliana ottaa oman ja maailman pahuuden vakavasti, auttaa häntä näkemään toivon näköaloja. Näkijä uskoo, että pienenä ihmisenä hän kuuluu Kristuksen lunastamaan ihmiskuntaan eli kirkkoon: ”Jos katson erityisesti itseäni, näen, etten ole mitään, mutta katsoessani laajemmalle näen, että minullakin on toivo, sillä Jumalan rakkauden kautta olen yhtä kaikkien kristittyjen kanssa. Tästä ykseydestä riippuu kaikkien pelastuksen saavuttavien ihmisten elämä. ”(s. 44, 9. luku; vrt. Ef 1: 23) Kirkko on hänelle välttämätön pelastuksen kannalta. Hän luonnollisesti yhtyisi kirkkoisien toteamukseen, ”kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta”, sekä nykyisen katolisen kirkon katekismukseen: ”pelastus tulee kokonaan Kristukselta, Päältä, kirkon kautta, joka on hänen ruumiinsa”.1

Kirkon kaikenkattavuudesta huolimatta – tai pikemminkin sen takia - Juliana sanoo: ”Jumala on kaikki, mikä hyvää on, ja hän on luonut kaiken, mitä on, ja rakastaa kaikkea, mitä hän on luonut. Niinpä ihminen, joka rakastaa kaikkia kristiveljiään erotusta tekemättä Jumalan tähden, rakastaa myös kaikkea, mikä on olemassa. Sillä pelastukseen kutsuttu ihmiskunta käsittää kaiken: kaiken, mitä koskaan on luotu, ja vielä itse Luojankin, sillä ihmisessä on Jumala ja Jumala on kaikessa.” (s. 44, 9. luku; minun kursivointiani) Huomaan, että tässä näkijä yhtyy Viisauden kirjaan, joka on Raamatun Vanhan testamentin deuterokanonisia tai apokryfikirjoja: ”sinä [Herra] suljet silmäsi ihmisten synneiltä, jotta he kääntyisivät, sillä sinä rakastat kaikkea olevaa etkä inhoa mitään luomaasi – jos jotakin olisit vihannut, et olisi luonut sitä.” (Viis. 11: 23-24; kursivointiani)

Julianalla pelastus on yhteyttä. Hänelle yhteys tarkoittaa kirkossa toteutuvaa yhteyttä, kristittyjen välistä rakkautta. Hän painottaakin pysyvänsä kirkon uskossa – käytännössä varmaan siinä, että vain uskovat ja kirkkoon kuuluvat voivat pelastua. Tästä syystä luultavasti Juliana näkee, että hänen näkynsä ovat yhteneväisiä kirkon perinteisen opetuksen kanssa. Sen mukaan osa ihmiskunnasta sekä langenneet enkelit joutuvat lopullisesti eroon Jumalasta. Kuitenkaan hänelle ei näytetä näyissä helvettiä tai kiirastulta (s. 86, 33. luku). Ainoastaan Saatanan iankaikkinen tuomio tulee ilmi, mutta sekin ennen kaikkea Kristuksen voiton kautta – Kristus ikään kuin nauraa paholaiselle (s. 52-54, 13. luku). Julianalla tämä voitokas pelastus riippuu yksin ihmiseksi tulleesta Jumalasta ja hänen kärsimyksistään.

”Kaikki kääntyy hyväksi”

Mikään ei tapahdu sattumalta, kaikki on Jumalan tekoa, sekin, mikä meistä vaikuttaa pahalta (s. 50, 11. luku). Tämä rohkea usko on mahdollista Julaianalle siksi, että hän uskoo Kolminaisuuden vievän kaikkea luomisesta asti tarkoittamaansa päämäärää. Näkijä myös näkee kaiken, mitä on koskaan luotu, hasselpähkinän kokosena pallona. Koko olemassaolon vähäisyydestä huolimatta näkijä tuntee ymmäryksessään: ”Se kestää nyt ja ikuisesti, koska Jumala rakastaa sitä, ja näin kaikki on olemassa Jumalan rakkauden kautta.” (s. 35, 5. luku) Pienenkin asia hoidetaan loppuun asti, ja kaikkein käsittämättömin vääryys kääntyy hyväksi. Se suuri teko, jolla Jumala lopulta kääntää kaiken hyväksi, on luomiseen verrattava kosminen ihme: “niin kuin autuas Kolminaisuus loi kaiken tyhjästä, samoin sama Kolminaisuus luo hyväksi kaiken, mikä ei ole hyvin.” (s. 85)

Julianalla vastaus pahan ongelmaan on ennen kaikkea se, että Pyhän Kolminaisuuden viisauden, voiman ja rakkauden tähden kaikki kääntyy hyväksi. Tällaisen lohdutuksen Juliana kuulee: “Minulla on lupa saattaa kaikki hyväksi, minä voin saattaa kaiken hyväksi, ja minä tulen tekemään kaiken hyväksi. Saat vielä nähdä, että kaikki kääntyy hyväksi.” (s. 81, luku 31.) Tässä vastauksessa Julianaa ei niinkään ihmetytä se, että tässä pidettäisiin maailman suurimpia tuskia halpoina. Näkijä tuskailee eniten sen kanssa, ettei vain hänen näkynsä ole ristiriidassa kirkon uskon kanssa. Kosmisen hyvän käänteen jälkeen Juliana selittää, että uskoon kuuluu myös käsitys epäuskoisten ja paholaisten ikuisesta kadotuksesta. Siksi hänestä tuntuu, että kaikki ei voi kääntyä hyväksi. Hän saa vastaukseksi yksinkertaisesti tämän: “Mikä on sinulle mahdotonta, on minulle mahdollista. Minun sanani kestää kaikissa kohdin ja minä käännän kaiken hyväksi.” (s. 85)

"Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista." (Mark. 10: 27) Nämä Jeesuksen sanat viittaavat mahdottoman tapauksen pelastumiseen. Julianan oma tulkinta näystään ei ratkaise ristiriitaa hänen näkynsä ja
apokatastasis-oppia (eli kaikkien lopullista pelastumista) harhaoppisena pitäneen keskiajan opetuksen välillä. Näkyjen sanoma puhuu kuitenkin puolestaan. Keskienglannin alkutekstin voisi toisella tavalla kääntäen ymmärtää myös näin: Isä kykenee, Poika osaa ja Pyhä Henki aikoo tehdä hyväksi kaiken, mikä ei ole hyvää (s. 81-82). Jos hyvä Jumala kykenee, osaa ja aikoo, niin hän myös saa aikaiseksi sen, mitä tahtoo. Samaa kolmijakoa käyttäen Juliana myös kirjoittaa siitä, että Isä saattoi luoda, Poika osasi luoda ja Pyhä Henki tahtoi luoda ihmisen sielun. Ja tästä hän kokee loputonta iloa. (s.174-175, 67. luku)

Ensimmäiset sanat, jotka Juliana näyissään kulee, viittaavat Kristuksen kärsimykseen:
“Tällä tavoin on paholainen voitettu.” Viimeiset sanat on kohdistettu kaikille kristityille: “Sinä et joudu perikatoon.” (s. 176, 68. luku) Julianan käsitys Jumalan rakkaudesta perustuu Kristuksen ristiin, jolla ilmenee Kolminaisuuden rakkaus. Näkijän mukaan ilmestyksen sisältönä on se, että Jumala rakastaa jatkuvasti, ehdoitta, ja varjelee ja pelastaa meidät varmasti (s. 113, 45. luku). Tässä yhteydessä kirkon uskossa pysyminen tarkoittaa oman syntisyytensä tunnustamista ja kaipauksessa elämistä. Jumalan laupeus eli pelastava armo kääntää kaiken hyväksi (s. 117, 48. luku).

P.S. Toinen, varsin henkilökohtainen näkökulma samaan kirjaan ortodoksisesta verkkolehdestä:
 https://simeonjahanna.com/2014/11/03/kun-kaikki-palautuu-ennalleen/