maanantai 15. heinäkuuta 2019

Armo, ylistys!

Armo, ylistys!
Saarna Hämeenkylän kirkon messussa
su 14.7., 5. sunnuntaina helluntaista
Petri Samuel Tikka +


Messun virret: alkuvirsi: 172; psalmin kertosäe: 763; kiitosvirsi: 495; päivän virsi: 589; saarnavirsi: 932:1,4; uhrivirsi: 536:1-; ehtoollisvirsi: 445; ylistysvirsi: 421:1,3,7-9
Liturgina oli Katja-Maria Vilén ja kanttorina Hannu Lehtikangas.



Alku

Rakkaat ystävät,

Tulkoon osaksemme armo ja rauha Isältä Jumalalta. Hänen on ylistys Pyhän Hengen voimasta seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien. Aamen. (ks. 2. Joh 1:3; Ef. 3:21)

Hämeenkylän seurakuntalaiset ja muut ystävät. Pyydän teitä katsomaan alttaripöydän takana olevaa Martti Aihan keltaista taideteosta. Voit hetken katsella kuvaa. Mitä tunnelmia, ajatuksia tai mitä tahansa muuta veistos tuo? Siinä on myös teksti: ”Hän huusi kovalla äänellä: Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Annan mietiskelyyn hetken aikaa. Tämä ei ole tehtävä, jossa odotetaan vastausta. Palaan myöhemmin saarnassani teokseen.


 
 

 


Armahdus ja ylistys

Tämä päivän aihe on ”Armahtakaa!” Armahtaminen tuleekin vahvasti esille päivän Raamatun kohdissa. Mukana on kuitenkin yllättäen toinenkin käsite. Armahtamisen rinnalla tämä sunnuntai puhuu ylistyksestä.
 
Päivän psalmi kertoo: ”Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi. Minä laulan kiitosta Herralle...” Armon kokeminen johtaa ylistyksen puhkeamiseen minussa ja sinussa.

Joonan kirjassa armahduksen saa taas yksilön sijaan kokonainen kaupunki. Israelin pahimman vihollisen, Assyrian, pääkaupunki Ninive saa yllättäen armon. Joona ei kuitenkaan ylistä tästä Jumalaa, vaan katkeroituu. Jumala opettaa hetken aikaa Joonaa varjostavan kasvin avulla, että meidän ei tarvitse katkeroitua, kun toiset, väärät tapaukset, väärään aikaan, liian myöhään, tulevat armahdetuiksi. Iäti kestää hänen armonsa! Näin toistavat psalmit.

Roomalaiskirjeen kohta opettaa, että me emme saa tuomitsemalla myöskään katkeroittaa toisia. Meidän ei tarvitse luoda eripuraa erilaisten käsitysten vuoksi. Syy tähän on se, että joka ikinen meistä itse kohtaa lopulta Jumalan ainutkertaisena persoonana. Armoistuimen edessä ei pelätä, vaan jokainen kuuluu kaikkien puolesta kuolleelle Herralle. Ylösnousseen Jeesuksen tuomioistuin on armoistuin. Armotuomiota odottava kristillinen elämänasenne ei johda toisten ajattelun tai toiminnan paheksuntaan. Armon ilmapiiri yhdistää ihmisiä ja vie iloon, ylistykseen. 

Armo, armahdetuksi tuleminen, ja ylistys liittyvät näin toisiinsa. Myös alkuvirressä veisasimme seurakuntana itsellemme: ”Vie armon hyvä uutinen maailman ääriin asti. Halleluja! soi silloin kaikkialta.” Halleluja tarkoittaa juuri: ylistäkää Herraa!

Palaan ylistykseen tarkemmin lopussa. Tähän väliin puhun armosta ja sen vastakohdista.


Kastettu mielenmaisema

Armollinen elämänasenne on se, mihin meidät kasteessa kastetaan ja upotetaan. Armosta aukeaa uusi, kastettu mielenmaisema. Armo on kristityn toimintatapa, jolla me siunaamme toisia. Armo on toisenlainen maailma. Armo on avara maailma, johon sujahdetaan yllättäen – ja kuka ei siihen haluaisi mukaan? Armo on sitä, että ei ole esteitä yhteyteen. Ei ole katkeruutta, ei kaunaa, ei pitkävihaisuutta tai unohtamattomuutta. On lahjoja, avokätistä ystävällisyyttä ja häpeilemätöntä vieraanvaraisuutta. On toisten vapauttamista pahasta omastatunnosta tai mistä tahansa muusta. On huumoria.

Tätä kaikkea on armo. Tähän kaikkeen meitä vapauttaa armahtaminen. Armadetuksi tuleminen ei ole niinkään harvojen ja valittujen osaksi tuleva portti jonnekin muualle, taivaaseen, joskus. Armo on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen rakkaudessaan ja läsnäolossaan elämistä tässä hetkessä.

Armoa ilmensi mielestäni oivallisesti viime aikoina seurakuntamme pihaseurat tässä aivan lähellä. Niiden lopuksi laulettiin yllättäen yhdessä ”Bridge Over Troubled Water” eli silta yli myrskyisten vetten sekä ”All You Need Is Love” eli rakkaudessa on kaikki. Armahtaminen ja armahdetuksi tuleminen on silta yli myrskyisten vetten kohti sitä, että Jumala on rakkaudessaan meille kaikki kaikessa.
 


Armottomuuden absurdius
 
Jeesuksen sanoihin viitaten on kuitenkin syytä huomauttaa, että maailma näyttää hyvin erilaiselta hirsi silmässä kuin ilman sitä. Vapahtaja painottaa evankeliumissa armahtamisen tärkeyttä vertaamalla armotonta ja ylimielistä asennetta ihmiseen, jolla on valtava tukki tai honka silmänsä kulmassa. Ei hän edes huomaa sen kirvelevän.
 
Monille ehdoton armo ja armahtaminen ovat kristinuskon vaikeimpia asioita, koska ne tuntuvat epäoikeudenmukaisilta. Joko ajattellaan aivan suoriivaisesti, että maksetaan samalla mitalla takaisin. Salakavalampaa on osoittaa armahtavaisuutta ja hyvyyttä toisille, mutta kuitenkin ajatella, että armo kuuluu varsinaisesti minulle tai minun joukolleni.

Sokeus on sitä, ettei armahda toista ihmistä, kaltaistaan. Se, joka tulee sokean taluttajansa veroiseksi, tulee yhtä armottomaksi kuin opettajansa. Keskittäkäämme mielemme siis armo-oppiin.

Vaikka meillä olisi armoa, vaikka olisimme saaneet sitä osaksemme, emme halua luonnostamme sitä aktiivisesti jakaa. Jeesus kuitenkin eli itse niin kuin opetti. Hän osoitti vihollisrakkautta ja armahdusta loppuun asti. Hän itse uudistaa kaiken ja tekee uudeksi kaiken. Kasteessa meidät liitetään Jeesuksen ruumiin alati uudistuviksi jäseneksi. Armoton hirsi väistyy kasteen kautta katseestamme. Kaste on armoliitto. Niin kuin jo vanha kunnon Sirak opettaa: ”...muista liittoa, jonka Korkein solmi, ja katso toisen ihmisen virheitä ymmärtäväisesti.” (Sir. 28:7)


”In de gloria”

Armo on jo itsessään ylenpalttista. Vapahtaja kuitenkin opettaa, että armoa saadaan armon päälle. Jumala jakaa armoa Porvoon mitalla. Runsas mitta tarkoittaa reilua määrää. Armo ei ole vain sitä, että me annamme anteeksi ja saamme anteeksi. Se on kyllä totisesti sitä, ja näin se on ihmeellinen portti yhteyteen Jumalan ja myös toisten kanssa. Armahtaminen on kuitenkin perimmiltään sisuksista asti lähtevää hyvyyttä. Se on antamista ja vapauttamista mitä äärettömimmin tavoin.

Jumala rakastaa meitä kuin parempaakin parempi isä tai äiti, hän iloitsee, riemuitsee, tanssii ja laulaa meistä. Juuri sinusta ja minusta, kaikissa tilanteissa, niin yöllisessä stressissä kuin humoristisissa hetkissä. Tällaisesta Jumalan omasta ilosta eläen me saamme enemmän kuin voimme koskaan kuvitella. Ja mikä on enemmän ja ihmeellisempää ja mahdottomampaa kuin se, että me saamme toinen toisemme? Me saamme enkelit, me saamme luomakunnan. Me saamme kaiken.

Kuten jo sanoin, roomalaiskirje opettaa, että jokainen kieli, jokaisen ihmisen suu on ylistävä Jumalaa. Tämä on yksinomaan armon ansiota, Jumalan ylenpalttistakin ylenpalttisemman hyvyyden syytä. Se ei ole reilua, paitsi reilua Porvoon mitalla. Armo on ärsyttävää, koska emme saa olla oikeassa itse. Jumala on kuitenkin oikeassa. Totuus ei häviä, vaan Totuus on Kristus, joka on oikea tie ja koko elämä. Hänet tunnetaan Pyhän Hengen ja seurakunnassa lahjoitetun uskon kautta.

Vielä toisessa kohtaa roomalaiskirje opettaa näin: ”Jumala on näet tehnyt kaikki tottelemattomuuden vangeiksi, jotta hän voisi antaa kaikille armahduksen. [...] Hänestä, hänen kauttaan ja häneen on kaikki. Hänen on kunnia ikuisesti. Aamen.” (Room. 11:32,36) Jos joku on nyt pahalla tiellä, armottomilla poluilla, sillä on oma aikansa. Kaikki tapahtuu sitä varten, että kukin saisi kokea henkilökohtaisella tasolla, Jumalan työn seurauksena, armon ihmeen. Ja tähän työhön tarvitaan meitä, sitä, että osoitamme armoa toisillemme ja maailmalle.


Loppu

Alttaritaulussa lukee: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Nämä olivat Kristuksen viimeiset sanat ristillä. Samalla hän uskoi meidät syntiset ihmiset armossaan Jumalan haltuun. Hän oli anonut niille, jotka hänet surmasivat, Isän anteeksiantoa. Ylösnoussut ja taivaaseen astunut Herra antaa myös lopullisessa lopussa kaikki ihmiset Isän haltuun. Paavali opettaa korinttilaisille: ”sitten tulee loppu, kun hän antaa valtakunnan Jumalan ja Isän haltuun, kukistettuaan kaiken hallituksen ja kaiken vallan ja voiman […] että Jumala olisi kaikki kaikissa.” (1. Kor. 15: 24,28) Niin kuin Amazing Grace, ihmeellisen armon laulu, sanoo: ”On Herra itse kaikkeni taivaassa, päällä maan.” Armo vie ylistykseen, kaikkien kohdalla. [veisasimme tähän väliin virrestä 938 ensimmäisen ja neljännen säkeistön; se piti laulaa aiemmin, mutta sopi näin hyvin!]

Lopuksi tällainen arvoitus Suomen kansan arvoituskirjasta: ”Syö köyhät, juo kerjäläiset, sentään kuninkaille kelpaa.” (Jyväskylästä) Mikä se on? … Ehtoollinen.  (Paina hiirtä pohjassa ja vedä tyhjän kohdan yli nähdäksesi vastauksen; messukansasta kuului kyllä vastaus!) Siinä polvistutaan kiittämään ja ylistämään yhteisestä armosta.



Hämeenkylän kirkon alttari. Kuvat: PST.