lauantai 10. tammikuuta 2015

"Tulkaa hänen porteilleen kiittäen" - saarna messussa ja messusta


Hallelujasäe

Tulkaa hänen porteilleen kiittäen,
hänen esipihoilleen ylistystä laulaen.
Kiittäkää häntä, ylistäkää hänen nimeään.
Ps. 100: 4

Evankeliumi
Joh. 7: 14-18
Juhlan jo ehdittyä puoliväliin Jeesus meni ylös temppeliin ja alkoi opettaa. Juutalaiset olivat ihmeissään ja sanoivat: ”Kuinka tuo oppimaton mies voi tuntea kirjoitukset?” Jeesus sanoi heille: ”Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt. Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani. Se, joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa itselleen. Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta, hänessä ei ole vääryyttä.”


---


SAARNA 4.1. ARMON VUONNA 2015
Helsingin vanhassa kirkossa saarnasi pastori Petri Samuel Tikka


Rakkaat kristityt,

Hyvää joulua! On tosi ihanaa, että olette tulleet kirkkoon tänä sunnuntaina. Minä rakastan teitä kaikkia. Nyt aloitelemme uutta vuotta uskoen siihen, että Jumalalla on paljon hyvää tiedossa Vanhalle kirkolle, täällä kokoontuvalle seurakunnalle ja keskustan ihmisille ylipäätään. Positiivista uutta on tiedossa, jaksetaan innostua toivorikkaalla mielellä. Sillä Jumala on hyvä... kaiken aikaa. Jumala on hyvä... kaiken aikaa.


Jumala on hyvä kaiken aikaa, ja nyt juuri elämme joulua ja iloitsemme uudesta Herran vuodesta. Joulun juhla-ajan toisen sunnuntain virsissä veisataan kirkossa käymisen tärkeydestä. Päivän perinteinen evankeliumi puhuu Jeesuksesta 12-vuotiaana temppelissä, tämän vuosikerran evankeliumi on taas yleisluontoisempi – se puhuu kirkossa kuultavan sanoman arvosta. Jeesuksen syntymä, joulun aihe, ei esiinny suoraan, mutta sen seuraukset ovat sitäkin vahvemmin läsnä: Jeesus on lähetetty maailmaan kokoamaan meidät pysyvästi yhteen. Sitä on kirkossa käyminen. Ilman Kristusta kirkossa käyminen säännöllisesti olisi kuitenkin turhaa. Jeesus kävi näkyvän vaelluksensa aikana joka sapattina synagogassa ja jatkuvasti Jerusalemin temppelissä Israelin kansan suurissa juhlissa. Pelastavalla uhrikuolemallaan pääsiäisjuhlan aikana hän on tuonut pysyvän merkityksen jumalanpalvelukselle.


Tämä päivä siis käsittelee vahvasti kirkossa käymistä – sitä, kuinka rakennumme temppeliksi, Jumalaa palvelevaksi eläväksi rakennukseksi, kokoontuessamme yhteen. Jännittävää tässä juuri tällä hetkellä on se, että suurin innostus käydä kirkossa ei sijoittu joulujaksona nyt elettävään aikaan, vaan jouluaattoon ja ensimmäiseen adventtiin. Joulun juhla-aika on kuitenkin nyt, joulupäivästä aina loppiaiseen asti, me elämme innostavinta juhlinta-aikaa! Siksi on niin mukava olla teidän kanssanne nyt täällä. Loppiaisen jälkeiset viikot ovat meille vielä joulun jälkijuhlintaa. Kuitenkin kaikitenkin: jos itse juhla-aika on yleisesti ottaen laiskempaa aikaa, ovatko ennakkolupaukset parempia kuin itse asia? Ihan kuin kaupassa tarjottavat maistiaiset olisivat luotettavampia kuin itse tuotteet – ehkä niin joskus onkin, mutta niin ei pitäisi olla. 


On mukavampaa iloita pitkään ja hartaasti. Miksi lopettaa lyhyeen? Seurakunta juhlii kaiken aikaa, myös uuttavuotta olemme viettäneet Jeesuksen nimipäivänä. Kun olemme aloittaneet uuden vuoden Jeesuksen nimessä, kehottaa tämä sunnuntai jatkamaan meitä samalla tyylillä. Jotta jaksetaan kokoontua yhteen, seurakunnaksi, viikko toisensa jälkeen, koko vuodelle pitää riittää tolkuttoman paljon hyvää, täyttä evankeliumia. Tämä sunnuntai ei unohda joulun ydintä, hyvää sanomaa, päinvastoin, se johtaa meitä uskomaan joululaulun sanojen olevan mahdolliset (laulaen): ”Niin hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen. Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen!” Mutta onko se liian paljon luvattu? Onko turvallisempaa – pettymyksen välttämiseksi - pitäytyä vain hetkittäiseen iloitsemiseen?


Ei ole. Kotiin jääminen ilojuhlan, esimerkiksi messun ollessa käynnissä, ei ole välttämättä hyvä asia. Sillä jos seura tekee kaltaisekseen, niin Kristuksen seurakunta tekee iloiseksi. Minun tehtäväni on joka viikko sanoa täältä saarnastuolilta kaikille: juhlikaa! Kaikki me täällä ilmaisemme jo pelkällä läsnäolollamme toisillemme: iloitkaa kaiken aikaa! Mehän laulamme kanttorin ja urkurin johdolla niin kovaa kuin uskallamme ja sitäkin innokkaammin. Missä muualla lauletaan yhdessä kuin ilojuhlassa? - Mihin ilomme perustuu? 


Uuden testamentin lukukappaleessa Kristus sanoo Isälle: ”- Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä.” Jeesuksen julistuksen sisältö on kaikkien syntien täydellinen anteeksi saaminen. Tämä on todellakin täysin yhteistä iloa! Ja se on turvallista iloitsemista, ei itsetekoista uskottelua, sillä evankeliumin ilo on täysin realistista. Jos kukaan ei ole täydellinen, niin me kaikki tarvitsemme armoa. Jos armo on välttämätöntä, se on totta. Ja kun ehdoton armo on totta, niin kaikki on yllättävää iloa.


Yllätys, yllätys, Vanha testamentti on kertonut jo etukäteen suuren, innostavan ilosanoman seuraukset: ”Yhdessä hetkessä minä otan pois tämän maan synnin. Silloin - sanoo Herra Sebaot - te saatte elää rauhassa, te kutsutte ystäviänne viiniköynnöksen ja viikunapuun alle.” Rakkaat ystävät, tällä hetkellä, Vanhassa kirkossa, tuo kaksi ja puolituhatta vuotta vanha profetia on toteutunut. Me olemme täällä ystäväjoukkona, innostuneina, vapaina. Olemme kokoontuneet tänne ottamaan vastaan viiniköynnöksen pyhitettyä antia ehtoollisella, anteeksianto lahjoitetaan kaikilla konkreettisilla tavoilla. Juuri nyt kuulutetaan korvillesi: sinä kuulut ikuisesti Jumalalle, syntisi on annettu anteeksi! Sairaiden voitelu, yhteinen rippi, urkujen pauhu, kaikki täällä julistaa heikoille täyttä armovoimaa! Jeesuksen Kristuksen armo kuuluu kaikille, ilman ehtoja, se vapauttaa sinut tällä hetkellä, tässä tilassa!


Eikä into lopu tähän. Me näemme tuon viiniköynnöksen ja viikunapuun profetian tulevan yhä suurempaan voimaan, kun kutsumme ystäviä mukaan ainaisen joulun juhlintaan, yhteisen puukaton alle (tai kuusen juurelle, kuten nyt olen). Kutsuminen on hauskaa, sitä ei tarvitse pitää ehtona mihinkään eikä pelottavana, sillä me olemme samalla viivalla toisten ihmisten kanssa. Kaikki ovat hämmentyneitä, yhtä lailla syntisiä, sillä kaikki janoavat merkitystä ja ainaista armoa. Jokainen lähimmäinen tarvitsee tukea ja ystävyyttä. Meidän ei tarvitse pelätä unelmien kaatumista eikä elämää ilman merkitystä. Kaikki ihmiset ovat nimittäin heprealaiskirjeen sanoin vapaiksi päästettyjä kuoleman pelon orjia. Jumalan hyvyys elämässämme saa meidät jatkuvasti unohtamaan oman outoutemme maailmassa. Ystävät, ruoka, luonto ja silkka olemassaolon ilo yllättävät. Meidän sisimpämme armahdetaan. Vaikeudet on annettu meille, jotta meillä olisi kosketus omaan heikkouteemme ja siinä läsnä olevaan armoon. Silloin voimme auttaa muita. Armosta eläminen on tarttuva tauti.


Pelkkään armoon perustuvalla olemisella me siis kutsumme toisiamme yhteisiin armon juhliin, messuun. Kutsuminen ei ole vain sanallista kutsumista, vaikka sekin on usein käytännössä tarpeen, eiväthän kaikki edes tiedä messun paikkaa tai aikaa. Jakamalla sitä, mikä on tullut meidän vajavaisen elämämme aarteeksi, me osoitamme parhainta sympatiaa, välittämistä toista elämän tarkoitusta hapuilevaa ihmistä kohtaan. Jumalanpalvelus on kaikille avoin, ja sellaiseksi se konkreettisesti tulee meidän kristittyjen elämän kautta. Tämä kirkko, johon me kutsumme ihmisiä mukaan, olemme me itse. Siksi kutsuminen on helppoa, kutsukortteja ei tarvita: me itse olemme eläviä kutsuja. Sinun kutsuluonteesi perustuu juuri nyt kuulemaasi sanaan: kaikki syntisi ovat anteeksiannetut! 


Kristus on juuri sinulle lähetetty pelastaja! Miksi hän olisi muuten tullut yhdeksi pieneksi ihmiseksi, ellei juuri kutakin meitä, hapuilevia ihmisyksilöitä varten? Ah, rakkaus on totta, se on täyttä asiaa seimen lapsessa! Anteeksiannon yhteinen juhlinta on uskottava todellisuus, sillä lahjauskosta me saamme voiman rakastaa lähimmäisiämme vapaalla armorakkaudella jokapäiväisessä elämässä. Luottamuksen lapsina me ihmiset olemme kirkko kaikkialla, minne kuljemmekaan.


Mitä sitten merkitsee olla kirkko? Kirkko tarkoittaa ”Herran omaa”. Seurakuntana kokoonnumme yhteisen armovoiman ääreen jokaisena Herran päivänä, ylösnousemuksen päivänä, sunnuntaina, ja muinakin merkitystä täynnä olevina pyhinä. Me elämme (jatkuvasti) elämäämme, kirkkovuosina, ensimmäisestä joulusta alkaneita armon vuosia. Kirkkona me kuljemme tässä maailmassa Herran omina lähettiläinä. Lähettiläs, olkoonpa suurlähettiläs tai vähäinen juoksupoika, ei puhu omiaan, vaan hän puhuu ylemmän tahon valtuuttamana, etsii yhteyttä, toimii diplomaattina. Niin kuin Isä on lähettänyt Kristuksen pelastamaan maailman, niin on Jeesus lähettänyt meidät julistamaan evankeliumia kaikille kanssaihmisillemme. Jeesuksen sanat toteutuvat meidän, kirkon, Herralle kuulumisen kautta: ”Se, joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa itselleen. Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta, hänessä ei ole vääryyttä.”


Sanoohan Uusi testamentti vielä: ”Nämä lapset ovat ihmisiä, lihaa ja verta, ja siksi hänkin tuli ihmiseksi, heidän kaltaisekseen.” Syntessään ensimmäisenä jouluna Jeesus otti omakseen ihmisen syntisyyden, vaikka se ei hänelle kuulunut. Näin tapahtui siksi, jotta me voimme ottaa omaksemme oman heikkoutemme, joka kuuluu meille ihmisluontomme perusteella. Niin voimme auttaa muita, rakentua yhdeksi ihmiskunnaksi, ihmisperheeksi. Näin toimiessamme olemme ihmiseksi tulleen Herran omina kirkko, olemme veljiä ja sisaria kaikkien kanssa, ystäviä, jotka kutsuvat ainaiseen jouluun. 


Ei riitä joulu, pääsiäinen eikä helluntaikaan. Koko vuosi, joka viikko on ilojuhlaa, mahtavaa sanomaa! 12-vuotiaana ymmärrystä täynnä oleva Jeesus sanoi temppelissä: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?” Jumalaa ei tarvitse etsiä kaukaa eikä yksin. Meidän kotimme on ikuisen Isän tutussa kodissa, jossa vietetään juhlaa koko ajan. Kirkon joulu on ainainen, se alkoi ensimmäisenä jouluna, mutta itse asiassa ikuinen juhlinta oli olemassa jo ennen Kristuksen syntymää, jopa ennen aikojen alkua. Jeesus on näyttänyt meille armollisella ymmärryksellään Jumalan sydämen. Kristus on veljemme, joka ohjaa yllättävällä viisaudella, armollaan, kaikkea. 200-luvulla ennen Kristusta eräs Israelin seurakunnan opettaja, Sirak, sanoi Viisauden sanovan: 
”Tulkaa luokseni, te, jotka kaipaatte minua,
ja ravitkaa itsenne minun antimillani.
Jo ajatuskin minusta on hunajaa makeampi,
ja omilleni maistun makeammalta kuin mesikakku.
Jotka minua syövät, niiden nälkä kasvaa,
jotka minua juovat, janoavat yhä lisää.”


Profetian syvyydet ovat tulleet todeksi Jeesus-lapsen nimessä! Jeesus sanoi Isän ilmoittaneen ilosanoman lapsenmielisesti iloitseville, myös väsyneille, meille kaikille ja huusi: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat: minä annan teille levon.” Kutsukaamme tänä uutena vuotena 2015 kaikkia enenevän ilon yhteyteen! Toimikaamme Herran diplomaatteina hakien kaikkia takaisin tai ensi kertaa kasteen pesunkestävään armoliittoon! Tuokaamme ilon aposteleina toisemme mukaan ilahduttavan viinniköynnöksen, Kristuksen ruumiin ja veren, juhlaan, messuun! Kristus on ristiinnaulittu, ylösnoussut Jumalamme, Immanuel, ”Jumala kanssamme”! Jumalan armo on ikuinen toivo kaikille erehtyneille, siis kaikille ihmisille. Anteeksianto kestää. Armo kantaa. Vanha kirkko iloitsee, Helsingin keskusta tulee tutisemaan riemusta. Ylistäkäämme Kristusta, Jumalaa. Jumala on hyvä... kaiken aikaa! Jumala on hyvä... kaiken aikaa! Hyvää sunnuntaita, mahtavaa joulun juhla-aikaa! Teidän Vanhassa kirkossa kokoontuvien yhden pastorin ominaisuudessa julistan täten tämän Herran armon riemuvuodeksi. Sydämellinen kiitos, että olette täällä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti