sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Länsi, kaste ja terrorismi

Hallelujasäe
Katsokaa: Jumalan Karitsa,
joka ottaa pois maailman synnin!

Joh. 1: 29

Evankeliumi
Luuk. 3: 15–18, 21–22
Kansa oli odotuksen vallassa. Kaikki pohdiskelivat, oliko Johannes ehkä Messias. He saivat Johannekselta vastauksen: ”Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella. Hänellä on kädessään viskain, ja sillä hän puhdistaa puimatantereensa viljan. Jyvät hän kokoaa aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa tulessa, joka ei koskaan sammu.”
    Monilla muillakin tavoin Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan heille evankeliumia.
    Paljon kansaa oli kastettu. Kun myös Jeesus oli kastettu, niin taivas aukeni hänen rukoillessaan ja Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen näkyvässä muodossa, kyyhkysen kaltaisena. Ja taivaasta kuului ääni: ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.”


----

Saarna Helsingin vanhassa kirkossa 11.1. armon vuonna 2015

pastori Petri Tikka saarnasi

Rakkaat kristityt,

Autuasta loppiaisaikaa! Kristuksen syntymän seurausten miettiminen, eli joulu, jatkuu. Jumala on hyvä... kaiken aikaa. Jumala on hyvä... kaiken aikaa.


Jos Jumala on hyvä kaiken aikaa, on hän hyvä samalla tavoin silloin, kun paha ottaa vallan. Tässä on olennainen Jumalan, Isämme, tuntemiseen liittyvä asia. Hyvyyden olemassaolo ei hiivu, kun sammumaton kostonhimo riehuu. Pyhän Hengen kaikkialla länsäoleva armo vie kostolta terän. Nyt tarkoitan Ranskassa tapahtuneita satiiriseen lehdistöön ja juutalaiseen ruokakauppaan kohdistuneita terroritekoja, jotka järkyttävät Euroopan turvallisuutta.

Syntymästään ristille asti ihmisen osan kantanut Kristus on profeettojen profeetta. Hän ei vaiennut, kun sanat eli tuntojen vapaa ilmaisu raa'asti vaiennettiin hänen omassa elämässään. Hän rukoili ääneen pahantekijöilleen armoa. Vapauden myötä tulee sanojen hillittömyys, Kristuksen tapauksessa ristillekin asti jatkuva pilkka. Mutta pilkallistenkin sanojen kestäminen on vapautta, ja ilman sananvapauden olemassaoloa me kaikki olisimme toisten ihmisten mielipiteiden orjia. Silloin emme voisi kehittää omia ajatuksiamme kuulemalla toisia, meille vieraita mutta hyviä, mutta joskus outoja ja pahojakin mietteitä. Kuten Sananlasku sanoo: ”Rauta rautaa hioo, ihminen hioo ihmistä.” (Sananl. 27: 17) 

Kristittyinä me kuuntelemme ulkopuolista, vapaata ääntä, elämän Sanaa, Jeesusta. Emme siis pyri puhdistamaan maailmanaikaamme sen ongelmista vallalla emmekä väkivallalla, vaan sanoilla, Pyhän Hengen inspiroimilla sanoilla, ja ristiinnaulitun armon palolla. Tahdon tässä saarnassani puhua vapaasti siitä, miten Jumala on hyvä maailmassamme kaiken aikaa. Hän puhdistaa maailman pahuuden yllättävällä keinolla, joka on tosi kuin vesi: pyhällä kasteella. Kasteen sisältö maailmalle on tulikaste, puhdistava kaste, joka tekee kipeää, kuten Johannes Kastaja evankeliumin julistuksessaan viittaa.

Kun pahaa tapahtuu, usein Euroopan maissa herää aina ajankohtainen teodikean ongelma eli pahan ongelma: miksi kaikkivaltias, hyvä Jumala sallii pahan tapahtua? Kysymyksellä saatetaan kyseenalaistaa Jumalan olemassaolo. Tämä kuitenkin unohdetaan: pahan ongelma on perimmiltään synnin ongelma. Jos Jumala, meidän Isämme, on hyvä, miksi me ihmiset teemme pahaa toisillemme? Viattoman ihmisen kärsimys on käsittämätöntä, mutta toisaalta viaton ihminen voi myös muuttua pahaksi. Maailma on mustavalkoinen ja me olemme voimattomia, kun nuori kansalainen ajutuu terrorismiin, kun ideologiat nostetaan ihmistä tärkeämmiksi. Pahan ongelma on valitettavan usein tekosyy sille, että en ole miettinyt sitä, että itsekin olen paha. Jumalasta tehdään oman elämän syntipukki – syntipukki hän kyllä Kristuksessa onkin, mutta omasta tahdostaan. Vaikka oma pahuus, eristyneisyys, huomattaisiinkin, langetaan seuraavaksi lamaannuttaviin epäilyihin. Onko Jumala kuitenkaan hyvä kaiken aikaa? 

Kristillinen armon julistus on meidän eurooppalaisten keskinäisen yhteyden ja vapauden arvopohja. Juuri kaiken kattavassa rakkaudessa ja anteeksiannossa on niin kutsutun Lännen voima, se erottaa meidät positiivisella tavalla muusta maailmasta. Ilman kristinuskoa Länsi on vapaudessaan hillitön ja menestyksessään loputtoman ahneuden kita, auringonlaskun maanosien summa. Ei pidä unohtaa, että maanosamme on kirkon helmassa ja armon suojeluksessa – kaikessa ristiriitaisuudessaan. Jo Euroopan Unionin lippuun on piirretty Ilmestyskirjassa kuvatut kaksitoista tähteä, evankeliumin apostolit, jotka ympäröivät neitsyt Mariaa, Jumalan synnyttäjää. (Samat tähdet näkyvät muuten tuolla tämän kirkon urkujen päällä.) Eurooppa on maailmanosa, jossa suurin osa ihmisistä on kastettu toisiaan armahtavan seurakunnan helmaan. Juuri armoon perustuu myös sananvapaus, johon täällä uskotaan. 

Kun juutalainen, muslimi, kristitty tai kuka tahansa, joka haluaa seurata todellista Jumalaa, huomaakin vapauden olevan synonyymi hillittömälle ”minä, minä” -kulttuurille, hän pettyy ja katkeroituu eikä kuule vapauttavaa evankeliumin ääntä. Hyvyys ilman totuudellisuutta tekee kansalaisista tuhoajia niin Ranskassa kuin Suomessakin. Terve ihminen tunnustaa omien juurtensa olemassaolon, ja on kriittinen perimälleen vain, jos siihen on syytä. Samoin on yhteiskuntien laita. Lännen ei kuulu unohtaa olevansa osa kristikuntaa ollakseen hyvissä väleissä muiden kanssa - meidän ei tarvitse unohtaa ristilippujemme emmekä kahdentoista tähtemme merkitystä, muuten puheet vapaudesta kaikuvat tyhjyytenä tai jopa ylimielisenä hulluutena. Monesta tuntuu olla lain, esimerkiksi tooran tai koraanin, alla järkevämmältä ja turvallisemmalta kuin läntisen näennäisvapauden vaikutuspiiristä, ja syystäkin. Paavalihan sanoo juuri tästä asiasta näin: ”Mutta ennen kuin uskon aika tuli, me jouduimme olemaan lain vartioimina ja sen vankeina, kunnes usko ilmestyisi.” (Gal. 3) 

Herääminen tapahtuu, kun ihminen kohtaa oman epätäydellisyytensä. Silloin hän oppii lain tai synnin sijasta janoamaan armoa. Armon haluaminen ei tosin ole, kumma kyllä, itsestään selvää. Joku voi olla oudolla tavalla niin Jumalan lahjojen, koko elämänsä hyvyyden, sokaisema, ettei huomaa olevansa puutteellinen. Siksi niin sanotut hyvät ihmiset voivat olla yhtäkkiä ilkeitä tai armottomia. Ilman armoa hyvä seura happanee ja paraskin ilo latistuu. Jos joku herääkin omaan epätäydellisyyteensä, hän joko pakenee sitä tai masentuu täysin. Tämän kaiken outouden keskellä meidän kristittyjen on määrä – niin paljon ja enemmänkin kuin meille on uskoa annettu – kyllästää ympäristöämme armolla. Tähän saamme voimaa sikäli, kun tajuamme itse olevamme upotettuja armoon. Upotus tapahtui pyhässä kasteessa. 

Jolla on korvat, se kuulkoon, kuten Jeesuksella on tapana sanoa. Koska ilosanoman ja anteeksiannon kauneimmatkin sanat voivat kaikua tyhjinä kyllästyneisiin korviimme, asetti Kristus itse meille kasteen. Vettä ei voi ohittaa, kun se osuu kohdalle, se valelee kauttaaltaan. Toivorikkaat lupaukset kaikuvat vastaansanomattomalla voimalla Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen aalloissa. Ne kuohuvat ylösnousseen ristin Herran äänen voimasta. Kaste tuo läpitunkevan armon todellisuuden jokaisen ihmisen elämään, ensin kristityn, sitten myös pakanan. 

Paavalin mukaan Kristukseen kastetut ovat Abrahamin jälkeläisiä, ja Abrahamin joukkoon lukevat itsensä myös juutalaiset ja muslimit, yksijumalaisuutensa tähden. Abrahamilaisiin uskontoihin kuuluvista arvollisin itseään monien kansojen isän perilliseksi kutsumaan on Kristus, koska hänestä tuli uhri Abrahamin pojan, Iisakin, sijaan. Abraham, jonka olisi pitänyt luopua omasta pojastaan, uskoi, että Jumala tulisi, kävi miten kävi, antamaan hänelle lukemattoman määrän jälkeläisiä, yhtä paljon kuin äärettömällä taivaalla on tähtiä. Yksin tämän käsittämättömän uskon perusteella Jumala katsoi Abrahamin vanhurskaaksi. Kristuksen asettamassa kasteessa meidät siis kastetaan sellaiseen todellisuuteen, jossa kaikki kansat tulevat kuulumaan Abrahamin uskonsukuun. 

Millaiset ihmiset ristiinnaulitisivat Jeesuksen? Keiden puolesta Kristus, kasteen asettaja ja Abrahamin perillinen, kuoli? Eikö murhaajiensa, eikö kaikkien ihmisten tähden? Roomalaiset ja juutalaiset olivat konkreettisesti murhaamassa Jeesusta. Hän rukoili heille armoa, erottamatta, yhtä lailla uskonnollisille legalisteille kuin ateistisille vallanpalvojille. Eikö sellaisia ihmisiä, jotka murhaavat viattoman ihmisen poliittis-uskonnollisista syistä, voi pitää terroristeina, kauhulla sotivina? Kristus kuoli terroristien puolesta. Ainoa asia, joka erottaa meidät kristityt muista ihmisistä, on meille uskottu armonsanoma ja kasteen ja ehtoollisen muodostama pyhäin yhteys. Kristuksen uhri muuttaa sydämet omalla voimallaan, omalla sanallaan, omilla merkeillään. 

Jumalan rakkaus yksinomaan on kaikkivaltias kovettunutta pahuutta vastaan. Synnin ongelma – miksi me teemme väärin – on selvitetty Kristuksen ristillä. Jumala on antanut vääryyden hallita maailma, jotta hän paljastaisi meille kullekin yksi kerrallaan, kaste kerrallaan, rakkautensa sydäntä särkevän täyteyden: armon. Ja niin pahan ongelma on selvitetty Kristuksen ylösnousemuksessa, siinä uudessa, yltäkylläisessä, vapaassa ja rajoittamattomassa elämässä, johon meidät on kastettu.

Tämä on totta, totta kuin vesi. Jeesus sanoo: "Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” Hän itsekin oli toteuttanut käskynsä Jordan-virralla, jonka yli kerran Israelin kansa oli kulkenut uuteen elämään. Samalla Kristus teki pelkästä ulkonaisesta seremoniasta taivaat avaavan todellisuuden, niin että me kaikki voimme kulkea vakaalla maankamaralla. Sillä mihin syntiä tekemätön Jeesus itse tarvitsi puhdistusta? Menemällä kasteelle hän osoitti, että oli ottanut meidän ihmisten syntisen osan syntymästään asti omakseen, kannettavakseen. Hän oli kurja ja likainen meidän tähtemme. Totisen armon sana astui veteen, niin että Jumalan tulinen rakkaus kaikui taivaasta, ja Pyhä Henki teki pelkästä vedestä pyhän kasteen. Sen jälkeen Jeesus meni autiomaahan Saatanan ahdistettavaksi, terrorisoitavaksi.

Jos Jumala on hyvä kaiken aikaa, on hän hyvä samalla tavoin silloin, kun paha ottaa vallan. Hän on ollut samanlainen alusta asti – tämän sanon vielä vahvistaakseni meidän uskoamme armon totuuteen voimaan. Alussa oli Sana, Jumala oli Sana, ja Sana oli Vapaus. Kasteen vesi onkin tulta, pahimpia, märkiviä, hoitoon kelpaamattomia haavoja puhdistava tuli. Siihen rakas Isämme on mieltynyt, meidän sairaiden hoitamiseen, jatkuvaan voitelemiseen. Mutta kaste huuhtoo kertakaikkisesti kaiken muun pois, niin että Jumalan ikuinen rakkaus tulee esille. Niin kuin Laulujen laulu sanoo: ”Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki. Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan.” (Laul. l. 8: 6-7)

---

Tahdon vielä näin kirjallisessa muodossa olevan saarnani jälkeen kutsua sinut käytännössä toteuttamaan sanan- ja uskonnonvapautta lähiaikoina. Erityisesti tervetuloa yhteiseen messuun sunnuntaisin, mutta myös parina seuraavana torstaina 15.1. ja 22.1. klo 19 oleviin hetkiin, joissa Raamattua luetaan ääneen. Kulttuurimme vapauden kivijalka on juuri Raamatun sana, erityisesti yleisesti kuultuna. Silloin armon ilmapiiristä tulee julkista omaisuutta. terv. Petri P.S. Facebook-tapahtuman linkki: 
http://www.facebook.com/events/1611666292396303/

lauantai 10. tammikuuta 2015

"Tulkaa hänen porteilleen kiittäen" - saarna messussa ja messusta


Hallelujasäe

Tulkaa hänen porteilleen kiittäen,
hänen esipihoilleen ylistystä laulaen.
Kiittäkää häntä, ylistäkää hänen nimeään.
Ps. 100: 4

Evankeliumi
Joh. 7: 14-18
Juhlan jo ehdittyä puoliväliin Jeesus meni ylös temppeliin ja alkoi opettaa. Juutalaiset olivat ihmeissään ja sanoivat: ”Kuinka tuo oppimaton mies voi tuntea kirjoitukset?” Jeesus sanoi heille: ”Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt. Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani. Se, joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa itselleen. Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta, hänessä ei ole vääryyttä.”


---


SAARNA 4.1. ARMON VUONNA 2015
Helsingin vanhassa kirkossa saarnasi pastori Petri Samuel Tikka


Rakkaat kristityt,

Hyvää joulua! On tosi ihanaa, että olette tulleet kirkkoon tänä sunnuntaina. Minä rakastan teitä kaikkia. Nyt aloitelemme uutta vuotta uskoen siihen, että Jumalalla on paljon hyvää tiedossa Vanhalle kirkolle, täällä kokoontuvalle seurakunnalle ja keskustan ihmisille ylipäätään. Positiivista uutta on tiedossa, jaksetaan innostua toivorikkaalla mielellä. Sillä Jumala on hyvä... kaiken aikaa. Jumala on hyvä... kaiken aikaa.


Jumala on hyvä kaiken aikaa, ja nyt juuri elämme joulua ja iloitsemme uudesta Herran vuodesta. Joulun juhla-ajan toisen sunnuntain virsissä veisataan kirkossa käymisen tärkeydestä. Päivän perinteinen evankeliumi puhuu Jeesuksesta 12-vuotiaana temppelissä, tämän vuosikerran evankeliumi on taas yleisluontoisempi – se puhuu kirkossa kuultavan sanoman arvosta. Jeesuksen syntymä, joulun aihe, ei esiinny suoraan, mutta sen seuraukset ovat sitäkin vahvemmin läsnä: Jeesus on lähetetty maailmaan kokoamaan meidät pysyvästi yhteen. Sitä on kirkossa käyminen. Ilman Kristusta kirkossa käyminen säännöllisesti olisi kuitenkin turhaa. Jeesus kävi näkyvän vaelluksensa aikana joka sapattina synagogassa ja jatkuvasti Jerusalemin temppelissä Israelin kansan suurissa juhlissa. Pelastavalla uhrikuolemallaan pääsiäisjuhlan aikana hän on tuonut pysyvän merkityksen jumalanpalvelukselle.


Tämä päivä siis käsittelee vahvasti kirkossa käymistä – sitä, kuinka rakennumme temppeliksi, Jumalaa palvelevaksi eläväksi rakennukseksi, kokoontuessamme yhteen. Jännittävää tässä juuri tällä hetkellä on se, että suurin innostus käydä kirkossa ei sijoittu joulujaksona nyt elettävään aikaan, vaan jouluaattoon ja ensimmäiseen adventtiin. Joulun juhla-aika on kuitenkin nyt, joulupäivästä aina loppiaiseen asti, me elämme innostavinta juhlinta-aikaa! Siksi on niin mukava olla teidän kanssanne nyt täällä. Loppiaisen jälkeiset viikot ovat meille vielä joulun jälkijuhlintaa. Kuitenkin kaikitenkin: jos itse juhla-aika on yleisesti ottaen laiskempaa aikaa, ovatko ennakkolupaukset parempia kuin itse asia? Ihan kuin kaupassa tarjottavat maistiaiset olisivat luotettavampia kuin itse tuotteet – ehkä niin joskus onkin, mutta niin ei pitäisi olla. 


On mukavampaa iloita pitkään ja hartaasti. Miksi lopettaa lyhyeen? Seurakunta juhlii kaiken aikaa, myös uuttavuotta olemme viettäneet Jeesuksen nimipäivänä. Kun olemme aloittaneet uuden vuoden Jeesuksen nimessä, kehottaa tämä sunnuntai jatkamaan meitä samalla tyylillä. Jotta jaksetaan kokoontua yhteen, seurakunnaksi, viikko toisensa jälkeen, koko vuodelle pitää riittää tolkuttoman paljon hyvää, täyttä evankeliumia. Tämä sunnuntai ei unohda joulun ydintä, hyvää sanomaa, päinvastoin, se johtaa meitä uskomaan joululaulun sanojen olevan mahdolliset (laulaen): ”Niin hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen. Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen!” Mutta onko se liian paljon luvattu? Onko turvallisempaa – pettymyksen välttämiseksi - pitäytyä vain hetkittäiseen iloitsemiseen?


Ei ole. Kotiin jääminen ilojuhlan, esimerkiksi messun ollessa käynnissä, ei ole välttämättä hyvä asia. Sillä jos seura tekee kaltaisekseen, niin Kristuksen seurakunta tekee iloiseksi. Minun tehtäväni on joka viikko sanoa täältä saarnastuolilta kaikille: juhlikaa! Kaikki me täällä ilmaisemme jo pelkällä läsnäolollamme toisillemme: iloitkaa kaiken aikaa! Mehän laulamme kanttorin ja urkurin johdolla niin kovaa kuin uskallamme ja sitäkin innokkaammin. Missä muualla lauletaan yhdessä kuin ilojuhlassa? - Mihin ilomme perustuu? 


Uuden testamentin lukukappaleessa Kristus sanoo Isälle: ”- Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä.” Jeesuksen julistuksen sisältö on kaikkien syntien täydellinen anteeksi saaminen. Tämä on todellakin täysin yhteistä iloa! Ja se on turvallista iloitsemista, ei itsetekoista uskottelua, sillä evankeliumin ilo on täysin realistista. Jos kukaan ei ole täydellinen, niin me kaikki tarvitsemme armoa. Jos armo on välttämätöntä, se on totta. Ja kun ehdoton armo on totta, niin kaikki on yllättävää iloa.


Yllätys, yllätys, Vanha testamentti on kertonut jo etukäteen suuren, innostavan ilosanoman seuraukset: ”Yhdessä hetkessä minä otan pois tämän maan synnin. Silloin - sanoo Herra Sebaot - te saatte elää rauhassa, te kutsutte ystäviänne viiniköynnöksen ja viikunapuun alle.” Rakkaat ystävät, tällä hetkellä, Vanhassa kirkossa, tuo kaksi ja puolituhatta vuotta vanha profetia on toteutunut. Me olemme täällä ystäväjoukkona, innostuneina, vapaina. Olemme kokoontuneet tänne ottamaan vastaan viiniköynnöksen pyhitettyä antia ehtoollisella, anteeksianto lahjoitetaan kaikilla konkreettisilla tavoilla. Juuri nyt kuulutetaan korvillesi: sinä kuulut ikuisesti Jumalalle, syntisi on annettu anteeksi! Sairaiden voitelu, yhteinen rippi, urkujen pauhu, kaikki täällä julistaa heikoille täyttä armovoimaa! Jeesuksen Kristuksen armo kuuluu kaikille, ilman ehtoja, se vapauttaa sinut tällä hetkellä, tässä tilassa!


Eikä into lopu tähän. Me näemme tuon viiniköynnöksen ja viikunapuun profetian tulevan yhä suurempaan voimaan, kun kutsumme ystäviä mukaan ainaisen joulun juhlintaan, yhteisen puukaton alle (tai kuusen juurelle, kuten nyt olen). Kutsuminen on hauskaa, sitä ei tarvitse pitää ehtona mihinkään eikä pelottavana, sillä me olemme samalla viivalla toisten ihmisten kanssa. Kaikki ovat hämmentyneitä, yhtä lailla syntisiä, sillä kaikki janoavat merkitystä ja ainaista armoa. Jokainen lähimmäinen tarvitsee tukea ja ystävyyttä. Meidän ei tarvitse pelätä unelmien kaatumista eikä elämää ilman merkitystä. Kaikki ihmiset ovat nimittäin heprealaiskirjeen sanoin vapaiksi päästettyjä kuoleman pelon orjia. Jumalan hyvyys elämässämme saa meidät jatkuvasti unohtamaan oman outoutemme maailmassa. Ystävät, ruoka, luonto ja silkka olemassaolon ilo yllättävät. Meidän sisimpämme armahdetaan. Vaikeudet on annettu meille, jotta meillä olisi kosketus omaan heikkouteemme ja siinä läsnä olevaan armoon. Silloin voimme auttaa muita. Armosta eläminen on tarttuva tauti.


Pelkkään armoon perustuvalla olemisella me siis kutsumme toisiamme yhteisiin armon juhliin, messuun. Kutsuminen ei ole vain sanallista kutsumista, vaikka sekin on usein käytännössä tarpeen, eiväthän kaikki edes tiedä messun paikkaa tai aikaa. Jakamalla sitä, mikä on tullut meidän vajavaisen elämämme aarteeksi, me osoitamme parhainta sympatiaa, välittämistä toista elämän tarkoitusta hapuilevaa ihmistä kohtaan. Jumalanpalvelus on kaikille avoin, ja sellaiseksi se konkreettisesti tulee meidän kristittyjen elämän kautta. Tämä kirkko, johon me kutsumme ihmisiä mukaan, olemme me itse. Siksi kutsuminen on helppoa, kutsukortteja ei tarvita: me itse olemme eläviä kutsuja. Sinun kutsuluonteesi perustuu juuri nyt kuulemaasi sanaan: kaikki syntisi ovat anteeksiannetut! 


Kristus on juuri sinulle lähetetty pelastaja! Miksi hän olisi muuten tullut yhdeksi pieneksi ihmiseksi, ellei juuri kutakin meitä, hapuilevia ihmisyksilöitä varten? Ah, rakkaus on totta, se on täyttä asiaa seimen lapsessa! Anteeksiannon yhteinen juhlinta on uskottava todellisuus, sillä lahjauskosta me saamme voiman rakastaa lähimmäisiämme vapaalla armorakkaudella jokapäiväisessä elämässä. Luottamuksen lapsina me ihmiset olemme kirkko kaikkialla, minne kuljemmekaan.


Mitä sitten merkitsee olla kirkko? Kirkko tarkoittaa ”Herran omaa”. Seurakuntana kokoonnumme yhteisen armovoiman ääreen jokaisena Herran päivänä, ylösnousemuksen päivänä, sunnuntaina, ja muinakin merkitystä täynnä olevina pyhinä. Me elämme (jatkuvasti) elämäämme, kirkkovuosina, ensimmäisestä joulusta alkaneita armon vuosia. Kirkkona me kuljemme tässä maailmassa Herran omina lähettiläinä. Lähettiläs, olkoonpa suurlähettiläs tai vähäinen juoksupoika, ei puhu omiaan, vaan hän puhuu ylemmän tahon valtuuttamana, etsii yhteyttä, toimii diplomaattina. Niin kuin Isä on lähettänyt Kristuksen pelastamaan maailman, niin on Jeesus lähettänyt meidät julistamaan evankeliumia kaikille kanssaihmisillemme. Jeesuksen sanat toteutuvat meidän, kirkon, Herralle kuulumisen kautta: ”Se, joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa itselleen. Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta, hänessä ei ole vääryyttä.”


Sanoohan Uusi testamentti vielä: ”Nämä lapset ovat ihmisiä, lihaa ja verta, ja siksi hänkin tuli ihmiseksi, heidän kaltaisekseen.” Syntessään ensimmäisenä jouluna Jeesus otti omakseen ihmisen syntisyyden, vaikka se ei hänelle kuulunut. Näin tapahtui siksi, jotta me voimme ottaa omaksemme oman heikkoutemme, joka kuuluu meille ihmisluontomme perusteella. Niin voimme auttaa muita, rakentua yhdeksi ihmiskunnaksi, ihmisperheeksi. Näin toimiessamme olemme ihmiseksi tulleen Herran omina kirkko, olemme veljiä ja sisaria kaikkien kanssa, ystäviä, jotka kutsuvat ainaiseen jouluun. 


Ei riitä joulu, pääsiäinen eikä helluntaikaan. Koko vuosi, joka viikko on ilojuhlaa, mahtavaa sanomaa! 12-vuotiaana ymmärrystä täynnä oleva Jeesus sanoi temppelissä: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?” Jumalaa ei tarvitse etsiä kaukaa eikä yksin. Meidän kotimme on ikuisen Isän tutussa kodissa, jossa vietetään juhlaa koko ajan. Kirkon joulu on ainainen, se alkoi ensimmäisenä jouluna, mutta itse asiassa ikuinen juhlinta oli olemassa jo ennen Kristuksen syntymää, jopa ennen aikojen alkua. Jeesus on näyttänyt meille armollisella ymmärryksellään Jumalan sydämen. Kristus on veljemme, joka ohjaa yllättävällä viisaudella, armollaan, kaikkea. 200-luvulla ennen Kristusta eräs Israelin seurakunnan opettaja, Sirak, sanoi Viisauden sanovan: 
”Tulkaa luokseni, te, jotka kaipaatte minua,
ja ravitkaa itsenne minun antimillani.
Jo ajatuskin minusta on hunajaa makeampi,
ja omilleni maistun makeammalta kuin mesikakku.
Jotka minua syövät, niiden nälkä kasvaa,
jotka minua juovat, janoavat yhä lisää.”


Profetian syvyydet ovat tulleet todeksi Jeesus-lapsen nimessä! Jeesus sanoi Isän ilmoittaneen ilosanoman lapsenmielisesti iloitseville, myös väsyneille, meille kaikille ja huusi: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat: minä annan teille levon.” Kutsukaamme tänä uutena vuotena 2015 kaikkia enenevän ilon yhteyteen! Toimikaamme Herran diplomaatteina hakien kaikkia takaisin tai ensi kertaa kasteen pesunkestävään armoliittoon! Tuokaamme ilon aposteleina toisemme mukaan ilahduttavan viinniköynnöksen, Kristuksen ruumiin ja veren, juhlaan, messuun! Kristus on ristiinnaulittu, ylösnoussut Jumalamme, Immanuel, ”Jumala kanssamme”! Jumalan armo on ikuinen toivo kaikille erehtyneille, siis kaikille ihmisille. Anteeksianto kestää. Armo kantaa. Vanha kirkko iloitsee, Helsingin keskusta tulee tutisemaan riemusta. Ylistäkäämme Kristusta, Jumalaa. Jumala on hyvä... kaiken aikaa! Jumala on hyvä... kaiken aikaa! Hyvää sunnuntaita, mahtavaa joulun juhla-aikaa! Teidän Vanhassa kirkossa kokoontuvien yhden pastorin ominaisuudessa julistan täten tämän Herran armon riemuvuodeksi. Sydämellinen kiitos, että olette täällä!