lauantai 6. joulukuuta 2014

Itsenäisyyspäivän saarna


Hallelujasäe:

Herra, sinun nimesi on ikuinen!
Sinun nimesi kaikuu polvesta polveen.
Ps. 135: 13

Evankeliumi:
Matt. 20: 25-28
Jeesus kutsui opetuslapsensa luokseen ja sanoi: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”


Saarna itsenäisyyspäivänä 6.12.2014 Helsingin vanhassa kirkossa
pastori Petri Tikka


Suomen lippu on ristilippu. Lippu on merkki, joka kokoaa ihmisiä yhteen. Siniristilippu julistaa, että Suomen kansan kokoava voima on risti. Itsenäisyyspäivän evankeliumi puhuu rististä, kun sen mukaan Kristus tuli antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta. Jumala palveli kaikkia kansoja uhrautuessaan meidän puolestamme naulittuna puuhun. Se on kallis uhri, taivaallinen voimaltaan, uhri, joka tuo puhtauden maahan. Taivaallinen sini, puhdistava valkeus. Siinä on siniristilippu.

Lippu on aina voiton merkki. Kun se liehuu, on se seurausta taistelulla ja uhreilla saadusta voitosta. Ennen kuin lippu liehuu, on kuultu ilosanoma uudesta vapaudesta. Tässä saarnassa haluan puhua siitä, miten yhteiskunnallinen ja kristillinen ilosanoma eroavat toisistaan – ja liittyvät toisiinsa.

Evankeliumi Kristuksesta on saanut jalansijan näillä raukoilla rajoilla, sillä maailman kansat kaipaavat Jumalaa. Kristillisestä historiastamme huolimatta Jumala-kaipuun suuruudesta puhuminen voi tuntua oudolta juuri tämänhetkisessä Suomessamme. Uskonto on periaatteesa yksityisasia, ja Jumala ei ole mielessä edes kirkkoon liittyvissä asioissa. Suhde kirkkoon tuntuu määriytyvän sen mukaan, mitä meidän kirkon ihmisten uskotaan opettavan ihmisistä. Monet ovat kuohuksissaan asioista, jotka liittyvät ihmisen olemukseen miehenä ja naisena.

On kuitenkin myös kysymyksiä, jotka ovat pinnan alla, mutta eivät sen vähemmän kovia: onko minulla vapautta, itsenäisyyttä ihmisenä, jos on olemassa kaikkivaltias Jumala? Jumala on liian iso asia mietittäväksi. Se, mitä kirkko opettaa Jumalasta ja hänen teoistaan, näyttäytyy ulospäin yhdentekevältä. Kuitenkin ainoastaan sanoma Jumalasta tuo ihmisenä olemisen ristiriitaisiin kysymyksiin rauhan.

Vastaparina ilosanomalle Jumalasta on kyllä olemassa myös ihmisten aikaan saamia hyviä uutisia. Evankeliumi, ilosanoma, tarkoitti niihin aikoihin, kun Kristus syntyi, uutista ratkaisevasta sotavoitosta, joka tuo rauhan valtakuntaan. Tällainen oli pax Romana, Rooman rauha, jonka keisari Augustus oli tuonut raastavan sisällissodan jälkeen tunnettuun maailmaan. Rauhan aikana Augustus järjesti muun muassa verotuksen tavalla, johon nykyinen yhteiskuntajärjestelmämmekin osaltaan perustuu.

Inhimilliset, yhteiskunnalliset ilosanomat ovat kuitenkin aina jättäneet jälkeensä uhreja, katkeruutta ja kaunaa. Voitto, joka saavutetaan ihmisten välillä ja inhimillisin asein, on lähtökohtaisesti ankara, olkootpa tarkoitusperät tai jopa saavutukset hyviä. Kyse on nimittäin voitosta, jonka ihminen saavuttaa toisen ihmisen yli. Näin on sekä yhteiskunnallisten lainsäädäntöjen taistelussa että sotatantereilla: kummatkin ovat vallan käyttöä toisen ihmisen vapauden yli, olkoonpa kyse yhteiskunnallisesta arvovallasta tai sotaviisaudesta. Kun ihminen ei ole täydellinen olento ja rauha on keinolla tai toisella saatava aikaan, useimmat meistä kuitenkin suostuvat kompromisseihin. Voitto sodassa tai politiikassa on usein oikeutettu, mutta aina jollekulle osapuolelle kyseessä on tappio.


Tällaisiin kompromisseihin perustuviin, epätäydellisiin ilosanomiin ihminen useimmiten tottuu. Näin oli myös Rooman rauhan, Augustuksen ilosanoman aikoihin. Kun apostolit, Kristuksen lähettiläät, alkoivat julistaa ilosanomaa Kristuksesta, kuulijoille Rooman valtakunnassa tuli mieleen uusi yhteiskunnallinen voitto. Mutta apostolit puhuivatkin Jumalasta niin kuin hän olisi uutinen! Kaikkihan tiesivät, että jumalat toimivat aina samalla tavalla uhrimenojen kautta, ja tarinat heistä sijoittuivat myyttiseen menneisyyteen. Kun kristityt eivät edes välittömästi tarjonneet uusia oppeja ihmisenä elämisen käytännön kysymyksistä, uutinen Jumalasta tuntui vähintäänkin naurettavalta. Samoin nykyään – mutta kirkon julkisuuskuva on joko heikosti toimiva etiikan opetuksen laitos tai sitten diakoninen hyväntekeväisyysjärjestö, ulkoistettua hyvän tekemistä. Kirkko ei näyttäydy dynaamisena, jopa järjettömänä julistusyhteisönä, kuten alunperin.

Kristinusko levisi Rooman valtakunnan joka kolkkaan, ja myöhemmin jopa varmasti tuossa kontekstissa myyttisiltä tuntuvien Fennien maahan. On Herra, joka on todella tuonut rauhan maailmaan, kristityt julistivat silloin Välimeren maissa. Voideltu Valtias on juutalainen, ei yhteiskuntakelpoinen jumalten palvoja, niin kuin kaikki olisivat helpommin uskoneet. Hän, Jeesus, kuoli häpäisykuoleman alastomana puussa. Jumala on nostanut hänet kuolleista.

Silloin ja edelleenkin tiedetään, että se, joka väittää kuolleen nousseen kuolleista, on hullu, joka pitää luonnonlakeja pilkkanaan ja turmelee hautarauhaa. Ei edes se osa juutalaisista, joka uskoi ruumiin ylösnousemukseen, tullut ajatelleeksi muuta kuin koko ihmiskunnan ylösnousnousemusta. Se, että yksittäinen ihminen olisi voinut nousta kuoleman orjuudesta lopullisesti, on todella vahva väite. Se tarkoittaa sitä, että kyseinen persoona on ollut poikkeuksellistakin poikkeuksellisempi alusta asti. Ilosanoman aikaan saanut kuningas ei ollut vain Jumalan poika, niin kuin keisarit aikoinaan itsestään väittivät, vaan itse Jumala.

Mutta mitä tarkoittaa käsite ”Jumala”?
Apostoli Paavali julisti ateenalaisille: ”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” Paavali uskoi juutalaisena Jumalan toimivan ajassa, paikassa ja historiassa. Israelin kansa oli saanut omien harhapolkujensa aikana havaita Jumalan voimallisen armotyön, Punaisenmeren ylityksestä alkaen. Tämä on päinvastainen käsitys kuin luonnollinen kuva Jumalasta, joka asuu kaukana pilvissä, poissa meidän ihmisten todellisuudesta. Evankeliumissa Kristuksesta Jumala murtautuu harhakuvitelmiemme läpi keskelle ihmisten raa'inta todellisuutta. Rukouksen tullessa välttämättömyydeksi omissa raskaissa vaiheissaan on myös Suomen kansa, pieni kuin Israel, havainnut Jumalan armollisen varjeluksen.

Ilosanoman merkitys on se, että sopu ihmisten välillä on käytännössä mahdollinen. Elämässä on mahdottomia ristiriitoja, käsityseroja ja menneisyyden syntejä, jotka tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Kristuksen uhri asettaa ensinnäkin kunkin meidän omat syntimme uuteen asiayhteyteen. Jos Kristus, itse hyvyys ja Jumala, antoi välittömästi anteeksi murhaajilleen, miksi hän ei antaisi anteeksi myös sinulle ja minulle? Menneisyyden haamut voivat tulla esille, pahat rikokset, mutta ne eivät ole enää alitajuntaan torjuttavia kummituksia. Ne saa anteeksi. Toiseksi – Jumalan ainoan Pojan ylösnousemus antaa meille voiman olla pelkäämättä toisten ihmisten erehdyksiä tai ohituksia. Kun Jumala on jo kerran korjannut suurimman vääryyden, Poikansa kuoleman, herättämällä hänet kuolleista, hän tulee korjaamaan myös kaikki muut vääryydet ja rikokset yksi kerrallaan. Kerran tulee sopu, siinä luottamuksessa saa elää ja kristittynä tuleekin elää.

Armon todellisuudessa on suuri, rajoittamaton vapaus. Anteeksianto on perusta sekä yksilöitten että yhteiskuntien itsenäisyydelle. Vaikeinta on antaa anteeksi kaikken läheisimmille ihmisille. Jos saa voiman antaa anteeksi toisen ymmärtämättömyyden, silloin elää itsenäisyyden armossa. Silloin pystyy olemaan vaikka eri mieltä toisten kanssa. Ennen kaikkea suhde Jumalaan on ehjä, kun hän itse on elämäsi perusta. Hän itse on sinun itsenäisyytesi.

Mihin siis sijoittuu ihmisen Jumala-kaipuu, se kohta, mitä evankeliumi koskettaa? Jumalan kaipuu on juuri meidän rikkinäisyytemme keskellä, siinä kohtaa, missä koettu tai itse tehty synti huutaa. Meidän olemuksemme miehenä ja naisena voi olla rikki, meidän sielumme ja ruumiimme voivat kulkea eri todellisuutta, me voimme kokea käsittämätöntä vierautta ja vääryyttä tässä maailmassa, mutta ystävät, juuri siksi meille on annettu taivaallinen ilosanoma. Evankeliumi on taivaallinen, kaiken ylittävä, voimansa puolesta, mutta olemukseltaan se on kaikilla tavoilla inhimillinen, vereslihalla oleva.

Enää Jumala ei ole liian suuri, ymmärryksen ylittävä, jopa uhrimenoin sovitettava. Hän itse sovittaa meidät, siis tuo sovinnon meidän keskellemme. Jos Kristus, lempeä Luojamme, on kerran luonut ymmärryksen, hän antaa myös itsensä käsittää, hän tulee lähelle, tunnettavaksi. Niin, tällainen pieni, ujoudessaan hellä, epävarmuudessaan sisukas kansakunta kuin me suomalaiset saamme aina nähdä läpitunkevan välähdyksen Jumalasta, sinisen ristin valon. Mikään ei ole Jumalalle mahdotonta. Hän voi sovittaa Suomen kansan ristiriidat, hän on ainoa, joka kykenee tuomaan rauhan koko maailmaan, luomiensa kansojen keskelle.


Olkaamme toinen toisillemme itsenäisiä lähimmäisiä, jotka johtavat palvelemalla. Kun näin teemme, yksin Jumalan armon avulla, silloin valkoinen toivo todella peittää maan sinisen ristin liehuessa kaupunkimme kaduilla. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti