sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Usko ja vapaus

Hallelujasäe
Herran käsi on meidän yllämme.
Herran käsi on voimallinen!
Ps. 118: 16

Evankeliumi
Joh. 9: 24–38
Mies, joka oli ollut sokea, kutsuttiin kuultavaksi. Fariseukset sanoivat hänelle: ”Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies on syntinen.” Mies vastasi: ”Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.” He kyselivät: ”Mitä hän sinulle teki? Millä tavoin hän avasi silmäsi?” Mies vastasi: ”Johan minä sen teille sanoin, te vain ette kuunnelleet. Miksi te taas tahdotte sen kuulla? Tekeekö teidänkin mieli hänen opetuslapsikseen?” He vastasivat hänelle pilkallisesti: ”Sinä hänen opetuslapsensa olet, me olemme Mooseksen opetuslapsia. Me tiedämme, että Jumala puhui Moosekselle, mutta mistä tuo mies on peräisin, sitä emme tiedä.” ”Merkillistä”, mies vastasi, ”että te ette tiedä, mistä hän on - ja kuitenkin hän on antanut minulle näköni. Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.” Silloin fariseukset sanoivat: ”Sinä olet syntymästäsi syntinen, syntiä täynnä koko mies - ja sinä rupeat opettamaan meitä!” He ajoivat miehen ulos.
    Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän kysyi: ”Uskotko Ihmisen Poikaan?” ”Herra, kuka hän on?” mies kysyi. ”Sano, jotta voisin uskoa.” Jeesus sanoi: ”Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.” ”Minä uskon, Herra”, mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.



USKO JA VAPAUS
SAARNA 26.10.2014 HELSINGIN VANHASSA KIRKOSSA
Petri Tikka



Rakkaat ystävät Kristuksessa,

Tämän päivän teema, usko ja epäusko, on haastava ja hyvinkin henkilökohtainen. Luulisi, että asiasta ei tarvitsisi oikeastaan kovinkaan pitkään saarnata – uskossahan on tärkeintä uskon kohde eli Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Vapahtaja. Kristillisessä uskossa ei panna toivoa meidän omaan uskomiseemme. Epäuskoa ei ehdi myöskään etsiä muista, jos on rehellinen omalle heikkoudelleen, ailahtelevalle olemukselleen ihmisenä. Toisen uskon arvioiminen ei ole toisen ihmisen asia. Jos ristiinnaulittu syntisen maailman Pelastaja on tullut jollekulle rakkaaksi, kuinka hänellä voi ylipäätänsä olla aikaa muuhun kuin uskosta iloitsemiseen? Itse uskon ja luottamuksen lähde, omalla verellään armon hankkinut Lunastaja, ylittää kaiken. Ei jää aikaa toisten ihmisten uskon ja epäuskon mittailemiseen, kun on vain halu melkeinpä laulaa täyden lunastuksen ihanuudesta, suuruudesta ja voimasta.

Meillä ihmisillä on kuitenkin tapa kyseenalaistaa toinen toistemme usko, jos joku katsoo asioita eri näkökulmasta. Ensinnäkin ateistilla tai ylipäätänsä sillä, jonka usko kohdistuu kaikkeen muuhun paitsi Jumalaan, on taipumus pitää Jumalaan uskovaa vähän tärähtäneenä. Toiseksi se, joka uskoo, muttei niin sanotusti niin kuin kirkko opettaa, voi pitää ketä tahansa Kristuksesta puhuvaa joko outona tai tiukkapipona. Sitten on vielä uskovainen, joka pitää toisen ihmisen uskoa heikkona, jos tämä ei ole oppinut pitämään tietynlaista uskonnäkemystä asioiden mittapuuna. Toisaalta, on syytä huomauttaa: kenelläkään meistä ei ole myöskään varaa ruveta arvioimaan toisten arvoistelijoiden uskoa. Usko on Jumalan lahja, ja syntinen arvostelumme katoaa Pyhän Hengen työn tähden yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin. Silloin kun toisen usko tulee kirkkaana esille, esimerkiksi vastoinkäymisten paljastamana, hävettää, jos on epäloogisesti tuominnut tuomitsijoita ja arvostellut arvostelijoita.

Yhtä paljon kuin toisen uskon arvioimista on myös vältettävä sitä ehkäpä vielä yleisempää tapaa, että vaietaan kuoliaaksi uskosta kaikenlaisten väärinkäsitysten pelosta johtuen. Uskosta puhuminen on varmasti riski, mutta se on riski, jota ei voi välttää näivettämättä omaa olemustaan. Vain paljastamalla sydämemme toinen toisillemme voimme levittää luottamusta, jolla on suurempi pohja kuin kuvitelmillamme. Me luulemme Jumalasta ja toinen toisistamme hämäriä asioita, jos emme ole valmiita paljastamaan elämämme tuntoja. Minä ja sinä alamme pitää kaikkivaltiasta, rakastavaa Jumalaa kykenemättömänä toimimaan elämässämme, jos emme Jumalan kuvina kerro toinen toisillemme suurta ilosanomaa, hänen vapautusarmoaan, joka nostaa meidät ahdistetut loasta. Emme anna toinen toisillemme tilaa hengittävään olemassaoloon ja luontevaan kasvuun, jos uskon rauhalliselle luottamukselle ei anneta edes mahdollisuutta päästä vapaille ilmoille sanoina. Usko, joka jää vain omaan sisimpään, on itsessään – sinulle – kyllä arvokas asia, mutta jää valitettavasti vaille ulospäin suuntautuvaa muotoa. Uskon avautuminen yhteiseksi tuo mukanaan yhteyden ilon ja voimakkuuden.

Uskon kohteesta sekä uskon turhanpäiväisestä arvioinnista ja uskon jakamisesta on myös päivän evankeliumissa kyse – ja näiden asioiden lomassa uskon syntymisen ja muotoutumisen tavasta. Sokeana syntyneen miehen uskoa arvioitiin, vaikka hän ei itse aluksi oikein tietoisesti tiennyt, kehen uskoi. Mutta juuri se, että hänen jäsentämätöntä uskoaan arvosteltiin ilman näkyvää syytä, sai myös hänen sisäiset silmänsä näkemään selkeämmin. Tässäkin asiassa uskon käsitysten jakaminen oli lopulta hyödylllistä– arvostelijoiden silmitön kyynisyys kääntyi itseään vastaan! Aluksi sokeana syntynyt ei ollut varma, onko Jeesus syntinen vai ei. Kun kuitenkin Jeesuksesta sanottiin, ettei hän ole mistään kotoisin, sokeana syntynyt mies järkyttyi. Hänhän oli saanut tältä mieheltä näkönsä takaisin! Sokeudesta päässeelle heräsi halu tietää, mistä tämä ihme oli itse asiassa peräisin. Ihmeen lähde oli Ihmisen Poika, ihmisyyden ihmistä inhimillisemmin toteuttanut Kristus. Kaikki loksahti paikoilleen. Uskon kohde itse avasi tien luottamukseen kohta kohdalta, käyttäen jopa vastustajiensa kiihkoa avuksi paljastaakseen ihmeiden ihmeen.

Usko syntyy ja muototuu itse uskon kohteen työnä, Jumalan vapauttavana vuorovaikutuksena meidän elämässämme. Tätä vastaa ihmisten välisessä elämässä tämä: luottamus toiseen ihmiseen syntyy ja muotoutuu sitä myöten, kun ihminen elää suhteessa toiseen ihmiseen iloisena, vapaana ja avuliaana. Koska me ihmiset olemme epätäydellisiä, siis syntisiä, on kuitenkin periaatteessa mahdollista loppuun asti vältellä luottamasta toisiin ihmisiin ja jäädä vaille vastavuoroisen luottamuksen suhteita – siis ilman ystävyyttä ja rakkautta. Mutta Jumala on aina, vakaasti, muuttumatta iloinen, vapaa ja avulias. Toisin me tosin kuvittelemme, koska heijastamme Jumalaan oman yhteisen sisimpämme vajavuuksia, teemme Jumalasta keskinäisen kyräilymme syntipukin. Eiköhän tästä syystä yksi meidän luterilaisen kirkkomme peruskirjoista, tunnustuskirjoihin kuuluva Yksimielisyyden ohje, opeta vapaan tahtomme, ratkaisuvaltamme kyvyistä näin:



Puhdas, Jumalan sanan mukainen oppi tältä osin


1. Me opetamme, uskomme ja tunnustamme, että ihmisen ymmärrys ja järki ovat hengellisissä asioissa sokeat. Hän ei omilla kyvyillään ymmärrä mitään, niin kuin on kirjoitettu: (1 Kor. 2:14) "Luonnollinen ihminen ei ota ensinkään vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on, sillä se on hänelle hulluus, eikä hän voi sitä ymmärtää", jos häneltä kysellään hengellisiä asioita.


Mitä tämä merkitsee? Sitä voi miettiä. Sokeudesta näköön pääsemisen fyysinen ihme ei ole mitään sen hengellisen ihmeen rinnalla, että epäuskoinen sydän uskoo. Kolme asiaa hämärtävät ymmärrystämme ja sisimpämme hengellisissä asioissa sokeiksi. Ensinnäkin tietämättömyys siitä, kuka Jumala on, sen unohtaminen, että hän on ylipäätänsä läsnä. Toiseksi tulevat kaikki harhat ja valheet, jotka puhuvat elämän perusluonteesta pahaa ja Jumalasta lokaa. Kolmantena sokeuden kruunaa eksyneisyytemme, nuo ailahetelevat halumme, jotka synniksi kasvavina kiinnittävät katseemme tietämättömyyden kautta valheisiin. Loppupäätelmä hengellisestä sokeudesta: kaiken elämän lähteestä, hyvästä Jumalasta, tulee silmittömän vihan kohde, ja hänet ristiinnaulitaan olemattomaksi. 


Mutta kun nämä kolme asiaa, tietämättömyys, harhautus ja hallitsemattomat halut, raivataan tieltä, sydämemme vapautuu. Tieto: Jumala on tässä. Totuus: hän on hyvä. Kaiken kruunaava ilosanoma: ristiinnaulittu Jumala on noussut kuolleista! Vapautettu sydän näkee takuulla, ilman pelkoja ja esteitä, että Jumala on hyvä kaiken aikaa. Jumala on pelastanut ihmiskunnan! Vai voimmeko valita ikuisen kohtalomme? Täydellinen vapaus tekee kyllä kaikki vapaat valinnat mahdollisiksi, mutta voimmeko me muka sanoa juuta tai jaata siihen, onko Jumala hyvä vai ei? Voimmeko ratkaista sitä, onko Kristus kuollut meidän puolestamme? Voimmeko jälkikäteen päättää, olemmeko vai emmekö ole tehneet ihmisinä niin huonoja ratkaisuja – jos niitä niiksi edes kehtaa kutsua! - että ne vaativat meistä täysin riippumatonta sovitusta? Voimme kyllä uskoa ikuisen kohtalomme olevan hyvän, Kristuksen hyvyyden ja lunastustyön tähden, mutta ratkaisemme elämämme ikuisen lopun yhtä vähän kuin sen, että elämämme ylipäätänsä lähti Jumalan hyvästä tahdosta liikkeelle. Kaikki, alku ja loppu, ovat Luojan työtä, Luojan, joka on Kristus, ei kaukainen olento, vaan lähellä kärsimystäsi, pienuuttasi. Sinut on vapautettu! Elä vain vapaudessa! Uskova ihminen: eikö juuri Jumalan hyvyys ole johtanut sinut kääntymykseen, eikö hänen rakkautensa avartanut sinun sielusi, aina ennen ja yhä uudestaan? Eikö juuri ristiinnaulittu Kristus ole valaissut sydäntäsi, että sinulle on tullut ylipäätänsä mahdolliseksi astua valoon? 


Vapauttavan, luterilaisen tunnustuksemme mukaisesti me hylkäämme seuraavan väitteen, vaikka sitä opetetaan yhä vielä. Tämä siteeraus on samasta Yksimielisyyden ohjeesta, jota lainasin jo aikaisemmin:

4. Edelleen opetetaan, että vielä uudestisyntymätön ihminen on vapaan tahtonsa varassa tosin liian heikko tekemään aloitetta, omin voimin kääntymään Jumalan puoleen ja tottelemaan sydämestään Jumalan lakia, mutta kun Pyhä Henki tekee aloitteen saarnauttamalla sanaa ja tarjoaa sanassa armonsa, silloin
ihmisen tahto muka kykenee omien luonnollisten kykyjensä avulla tekemään sentään jotakin, joskin kovin vähäpätöistä, auttamaan, myötävaikuttamaan, valmistautumaan armoon, tarttumaan siihen, ottamaan sen vastaan ja uskomaan evankeliumin. [alleviivaus minun, PT]

Rakkaat ystävät, tämän ajatuksen hylkääminen tarkoittaa sitä, että me emme ratkaise mitään suhteessa omaan pelastukseemme. Jumala on hyvä kaiken aikaa – hän on uskomme kohde, eivät omat ratkaisumme tai omat uskonkykymme. Usko on yhteinen, yksi ja sama kaikille, koko maailmalle. Siksi meillä on olemassa julkinen kirkko, ei kompromisseja tekevänä laitoksena, vaan elävän totuuden, loputtoman toivon lujana linnana. Kirkon sykkivä, elävä sydän on risti, emme me omaan itsetekoiseen uskovaisuuteemme pakahtuvat syntiset. Kuitenkin juuri meidän syntisten kautta Jumalan Pojan sydänäänet kaikuvat koko maailmalle. Me olemme elävä kirkko, juuri meidän syntisten on määrä ja armo jakaa kristillistä uskoa kaikille, jotta kaikki muutkin sokeat saisivat itse nähdä ja tunnustaa Kristuksen, päästä osallisiksi Kristuksen kaiken voittavasta rakkaudesta. Kenelläkään meillä ei ole syytä kerskata, sillä Jumalan sana sanoo:


Minun armossani on sulle kylliksi,
sillä voimani tulee täyteen heikkoudessa.
Se on Jumalan suuri lahja. Aamen.

Sillä armosta me olemme pelastetut,
emme tekojemme kautta, ettei kukaan kerskaisi.
Se on Jumalan suuri lahja. Aamen.

Olen mielistynyt heikkouteen, hätään, vainoihin,
sillä kun mä olen heikko, silloin olen väkevin.
Se on Jumalan suuri lahja. Aamen.

Sillä armosta me olemme pelastetut,
emme tekojemme kautta, ettei kukaan kerskaisi.
Se on Jumalan suuri lahja. Aamen.

(Armolaulu, sävel Kari Tikka,
sanat Paavalin kirjeistä)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti