11.10.2014

Miten jaksan elää

Miten jaksan elää
esseen kiroitti Petri Samuel Tikka

Rakkaassa kodissani olevassa huoneessa silmäni kohtaavat usein tällaisen kirjan nimen: Miten jaksamme elää. Kirjan sisällöllä ei ole nyt väliä. Vain tuo nimi riittää keskittämään ajatukset, kun raskautetun mielen mietteet harhailevat. En välttämättä saa takaisin elävänä olemukseeni kaikkea sitä, mikä on itselleni antanut voimaa olla olemassa. Sydämeen kuitenkin palaa se lohtua tuova rajoite, että elämisessämme jaksamisen raja tulee vastaan.

Niin, mitä merkitseekään olla heikko ja voimaton tai ahdistukseen, harhailuun ja mielen painumiseen kykeneväinen, sanalla sanoen: kuolevainen ihminen. Miten jaksamme elää? Mikä lohtu on kurimuksessa? Kun itse olen elämäni aikana kohdannut eri tavoin ymmärryksen puutetta ja sitä myöten elämisemme rajoja, olen kokenut ahdistusten aikoja, tullut täysheikoksi. Nämä käänteet ovat kuitenkin olleet jaksamiseni kannalta ratkaisevia hetkiä - ei itse ahdinkoa ihannoiden, vaan sen todellisuuden tähden, joka on tullut tätä myöten vastaan.

Epäilen, etteivät tällaiset raskaat kokemukset ole monellekaan vieraita – eikä myöskään ilo, joka yllättää. Ihmisyys on kuitenkin yhteinen ja sama, sillä rajamme tulee vastaan. Tulee vastaan raja, jonka yli murtautuu läpi elävä ja itsenäinen voima. Pimityksen ja ahdistuksen keskellä kykenee todellisuus, todellisuuden perusta näyttämään oman luonteensa voimallisesti. Mutta: ”Mitä on totuus?” kysyi kerran eräs skeptikko. Uskomme niin usein todellisuuden luonteen pakonomaisille, omaehtoisille uskotteluillemme.


Kun voimat ehtyvät, ei sitä pysty itse enää mitään väittämään. Totuudeksi tarvitaan jotain suurempaa kuin abstrakteja väitteitä, hienoja ja monisäikeisiä aatteita. Kaikki kunnia niille, paikkansa kullakin. Kun ihmisyys suhteellistetaan yhtä epävarmaksi kuin kaikki muukin, mitä on jäljellä? Kun toisten ihmisten elämä ei kohtaa sinua, kun se ei pääse sinun ihmisyyteesi asti, tai kun ihmisyyden koko olemassaolo on pimitetty ja kun sitä janoaa, epävarmistelun tuoman epätoivon keskellä kaikuvassa huudossa näyttäytyy Persoona. Tulee esille se voima, joka ei riipu meistä harhaan johdettavista, rakastetuista ihmisistä.

Joku voi edelleen väittää, nyt kun sanon tämän julki, että ajatuksissa leijailevass
ta näkökulmasta tuossa on kyse, ja silloin ajaudutaan jälleen sille piinaavalle rajalle, jossa on Jumala, joka on Rakkaus. Hylätyn ihmisyyden, ei varsinkaan unohdetun rakkauden, keskellä myöskään konkreettinen ruumis unohdu, päinvastoin, se huutaa sielun kanssa toivon puoleen. Ehkäpä silloin sanoma lihaksi tulleesta Herrasta ei kaiu niin käsittämättömänä. Ehkäpä täysheikkoudessa on joku, joka on vielä heikompi, vielä hylätympi, vielä unohdetumpi. Luoja. Kristus. 

Jos siis minä, tällainen ei-uskottuun epätoivoon ja ei-toivoittuihin epäilyihin ajatuskäsittelyissään ajautuva ihminen kuin Petri Samuel Tikka saan raskaitten ihmeiden kaupalla nähdä ja tunnustaa todellisuuden Isää, meidän veljeksemme asettunutta Poikaansa ja Rakkauden Henkeä, kuinka eivät kaikki muutkin? Jaammehan me kaikki saman arvon: ihmisyyden, Jumalan kuvana olemisen; ja samalla saman epätoivon: perisynnin, inhimillisyyden hukkumisen. 
En ole niinkään ratkaissut omaa toivoani kuin ristillä hankitun, yhteisen tulevaisuuden ja toivon tähden saanut vapautta, nähnyt oman luodun persoonani ja sitä myöten löytänyt ratkaisuvoiman ja tahtoni. Meitä hoidetaan, hyvin ja perusteellisesti, uskoimmepa tai emme, siis todellisesti. Siksi jaksamme.

2 kommenttia:

  1. Amen! Upeaa tekstiä, Petri. "Kiitetty olkoon Hän, joka tulee Herran nimeen."

    VastaaPoista
  2. Hyvää kuulla, Britt, kiitos. "Hoosianna korkeuksissa," laulaa apua huutavien yhteys. Olemme yhdessä heikkoja ja armossa voimakkaita.

    VastaaPoista

Suositut tekstit | The most popular posts