sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Kuka rakastaa vihollistaan?


Hallelujasäe
”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”
Matt. 7: 12
Evankeliumi
Matt. 5: 43-48
Jeesus sanoi:
    ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”

Kuka rakastaa vihollistaan?
Saarna 14.9. lähimmäisen sunnuntaina Helsingin vanhassa kirkossa
Petri Tikka


”Rakastakaa vihamiehiänne.” Tämä on jyrisevä, maailmankaikkeuden rakenteita vavisuttava sana. Tämä värisee sielussa mahdottomana, epäilyttävänä käskynä. Miten voin toivoa hyvää niille, jotka tekevät minulle pahaa? Joudun yksin, vastakkain pimeyden kanssa. Ei ole lähimmäistä turvana, kun kohtaan vihaiset, minua inhoavat ja halveksuvat kasvot. Kun olen pahuuden satimessa lamaantumatta, hyvyyden on oltava minussa valmiina. Sisimpääni en kuitenkaan tunne enkä voi sitä hallita. Siksi kehotus, ”rakasta vihamiestäsi”, jähmettää sydämen.

”Rakastakaa vihamiehiänne” ei ole kaunis toive, ei haukotuttava, arkinen moraalisäännös, kuten ”rakasta lähimmäistäsi”. Tuo on määräys, joka ei luo uusiutuvaa, elävää yhteyttä, kun kaikki kulkee samaa vanhan tuttuuden rataa. ”Rakasta vihollista” ei ole myöskään helppo, unohdettava ”suvaitse erilaista” – tuo käsky, joka vain sallii ja jättää kärsivän kanssaihmisen ilman apua. Kaikki muut käskyt, vaikka ne olisivat oikeassa asianyhteydessään kelvollisiakin, kaikki muut käskyt kalpenevat ja häpeävät tämän äärettömän, mutta muut lainalaisuudet tuhoavan käskyn edessä: ”rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta”.

Tämä käsky murtaa toki myös lopullisuuden kaikilta niiltä käskyiltä, jotka kehottavat oikeuden hankkimiseen vallalla tai pakolla. Oikeutta voidaan oikeutetusti puolustaa voimalla, mutta sitä ei voi luoda sen avulla. Tämä kuitenkin jättää oikeutta janoavan, eristyksiin ajetun tahon vailla toivoa. Mistä saa oikeutta, kun kukaan ei kuuntele, jos ei huutamalla sitä? 


Kun loukkaus ja menetys on jo koettu, olkoonpa asia enemmän tai vähemmän totta, vihollisrakkauden aate herättää oikeuden ravintoa kaipaavassa vain kaksinkertaisen vihan. Kun kuuntelua vaativa huuto on ääretön, ei rakkaudellinen asenne eivätkä ystävyyden teotkaan enää auta. Kun teot eivät riitä ja yrittää viimein osoittaa sanoilla rakkauttaan menetetylle läheiselle, saa nähdä täydellisen halveksunnan pohjattoman kuilun.

”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen” Näin sanoi Jeesus. ”Herra sanoi Moosekselle: ”’Sano Israelin kansalle: Olkaa pyhät, sillä minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä.’” (3. Moos. 19:1-2) Kun haluaa rakastaa sitä, joka vihaa, saa todellakin kohdata täydellisyyden. Vastaan tulee pyhä viha. ”Pyhä” on sukua sanalle ”piha”. Vihaaja on todellakin pihalla, suorastaan hyvin pyhällä alueella. Siellä, missä viha murtautuu raivokkaana, on läsnä kaiken vihan kohde: ristiinnaulittu hyvyys.

Miksi minut hylkäsit? huutaa vihainen ja vihattu sielu Jumalalle. Viha on jo asetettu oikeaan asiayhteyteen: käsittämättömään armoon. Ristiinnaulittu elämä otti omakseen sen yksinäisyyden tunteen, joka yhdistää vihaajaa ja vihattua. Kristus kulki vain siitä vielä syvemmälle, oikeuden nälästä toivon janoon asti. Jeesus janosi toivoa, joka koskee kadotettua, epätoivoista henkemme syvyyttä. Hänen janonsa tyynnyttää vihan virrat ja on sammuttava pahuuden. Jumalan kasvot olivat vastakkain pimeyden kanssa, ne olivat vääristyneet tietoisten ja välinpitämättömien vihamiestensä – ihmisten - tähden. Elämän oli loputtava, jotta kuolema menettäisi toivonsa. Kuului jyrisevä, maailmankaikkeuden rakenteet vavisuttava sana: ”se on täytetty”.

Pyhä Henki, me pyydämme: anna tämän sanan purkautua esille kaikkialla, anna sen väristä sieluissamme tässä kirkossa, niiden sieluissa, jotka ovat unohtaneet sinut, ja maailman levottomissa kansoissa, aina maailmankaikkeuden ääriin asti.

Jos Jumala käskee meitä rakastamaan vihamiehiämme, kuinka paljon enemmän hän itse rakastaakaan niitä, jotka vihaavat häntä! Jokainen syntimme on sovituksen alla. Vapahtajan veri on kuin lunnasrahat, jolla rikkeen tehnyt pääsee vapaaksi. Pohjaton halveksunta ei enää pidä armoa vankinaan. Kristus on laskeutunut kuilun kolkoille kolkille asti, tuonelan syvyyksiin, kuvitellun olemattomuuden syvyyksiin. Siellä hän on pyhän Pietarin kirjeen mukaan saarnannut evankeliumin vangituille, jumalattomille sieluille. Esimerkiksi on nostettu ne väkivallan tuhoamat sielut, joiden tähden entinen maailma hukutettiin Nooan aikoina. Nämä ovat kaikkein pahimmat tapaukset, niin syvällä pimeässä menneisyydessä, että tuskin käsitämme koko asiaa.

Me uskomme Jeesuksen nousseen kuolleista ja hallitsevan taivaallisen Isämme oikealla puolella. Mitä tämä merkitsee, ellei sitä, että nyt itse Jeesus rukoilee kaikkien vainoojiensa puolesta? Miten hän voisikaan käskeä meitä rukoilemaan jotain sellaista, jota hän ei itse sydänverellään tekisi? Voiko kaikkivaltiasta, meidän puolestamme tuhon kohdannutta Rakkautta estää enää mikään? Lamaannuttaako loputon hyvyys toimintamme, vai päinvastoin, eikö se päästä meidät valloilleen?

Terrori hiljenee. Sodat loppuvat. Anteeksianto astuu voimaan. Kaikki uskovat. Risti loistaa. Kuolema, missä on voittosi? Helvetti, missä on ylpeytesi? Jumala elää, hän, joka sanoo: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.

Ystävä, kaikki sinun epäilyksesi ja epätoivosi on annettu anteeksi. Pelastus kuuluu sinulle ja kaikille läheisillesi eli kaikille, jotka jakavat ihmisyytesi. Kanssaihmisesi kaikissa sukupolvissa, nuo, joista olemme erkaantuneet ja jotka olemme unohtaneet, ovat varmoissa käsissä. Kaikki, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet ja joita vastaan me olemme rikkoneet, ovat myös lunastuksen alla. Pelastusta ei voisikaan estää kukaan, paitsi Jumala, ja pelastaakseen kaikki luotunsa hän on antanut henkensä vähimpänä ja halveksituimpana ihmisistä!

Onko siis väitettävä, että kaikki pääsevät taivaaseen? Ei, on sanottava paljon enemmän: kaikki joutuvat pelastukseen. Kaikki koskaan eläneet ja koskaan elävät ihmiset ovat Jumalan vihollisia, luotuja, jotka ovat enemmän tai vähemmän, tiedostamisen ja epätietoisuuden välissä hyvyyttä vastaan. Mutta hän, joka on ainoastaan epäitsekäs ja hyvä, on osoittanut voimansa vihollisuuden keskellä, ristillä ja kristikunnassa. Uskokaamme syntien anteeksiantoon, joka avaa eteemme todellisuuden. Armo on tulevaisuus, joka ei anna itseään ohitettavan. Tämän toivon saa aikaan ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jumala, jonka peruuttamaton aikomus on pelastaa kaikki ihmiset. Eikä tämä ole kummoinenkaan ihme, sillä kaikki on täytetty.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti