sunnuntai 10. elokuuta 2014

Pelastus ja apokatastasis / Salvation & the Restoration of All Things

Päivän hallelujasäe:

Herra, minun Jumalani,
minä kerron sinun voimateoistasi
ja julistan vanhurskauttasi, sinun, ainoan.
Ps. 71: 16

Päivän evankeliumi (Matt. 7: 13-14):
Jeesus sanoo:
    ”Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!”


Saarna Helsingin vanhassa kirkossa 10.8.2014
9. sunnuntai helluntaista, "Totuus ja harha"
saarnasi pastori Petri Samuel Tikka

Ystäväni,

Ihminen voi tehdä kaikissa asioissa ratkaisuja, paitsi yhdessä. Yksi asia kuuluu vain Jumalan ratkaistavaksi: meidän pelastuksemme. Jeesus sanoo:
"Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh. 14: 6) Jeesuksen nimi tarkoittaakin: ”Herra pelastaa”. Hän on Jumala, joka pelastaa.

Mitä tarkoittaa pelastus, mistä meidät pelastetaan? Elämässä voi olla kaikki hyvin, Isän Jumalan armosta. Jokin tyhjä kohta kuitenkin kolkuttaa. Sydämessä on sanaton kaipaus, tyhjyys on Jumalan suuruinen aukko. Etsiessämme sitä hyvää, mikä Jumala on, saatamme erehtyä hyvän luonteesta ja lähteestä. Vain yksi asia kykenee täyttämään sisimpämme tyhjyyden, niin että levottomuus katoaa. Se asia, joka täyttää kaiken, on armo.

Armo on rakkauden suurin muoto, sen alkuperä, sen sisältö. Tämä on yllättävää ja suurta. Luulemme luonnostamme, että armoa annetaan säälistä, kuin ylijäämänä. Synnynnäinen häpeämme väistää Jumalan ehdotonta rakkautta. Kuitenkin: kun armo kohdataan, kun kohdataan rakkaus, joka ei perustu ansioihin, kun nähdään rakkaus, joka ei hälvene tekemättä jättämistemme tähden, niin valo räjähtää maailmaamme.

Ystäväni: kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi. Tänään on sunnuntai. Tänä päivänä, alkuperäisenä viikon ensimmäisenä päivänä, Jumalan Poika nousi kuolleista. Entinen on kadonnut. Tällä uudella tiellä synnit, unohdukset, häviöt ja raadollisuudet painavat vähemmän kuin näkymätön hiukkanen. Tämä tie on helppo kulkea, sillä meillä ei ole raskasta kuormaa repussamme. Syntien painolasti kuuluu Jeesukselle. Meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden hän on kulkenut loppuun asti sen tien, joka veisi meidät tuhoon.

Suhteessamme Jumalaan turha hätäily karsitaan, asiat asettuvat oikealle kohdalleen. Perisynnin velka on pyyhitty pois. Se on tehty jo kertakaikkisesti kasteessa, ja aina uudestaan me palaamme armolupausten äärelle. Niin teemme täällä kirkossa, avoimesti joka sunnuntai. Suhdettamme Jumalaan sävyttää, kiitos Herran, usko, eikä muuta tarvita. Usko on luonnollista luottamista, kuin lapsella on äitiään tai isäänsä kohtaan.

Mitä sanottavaa Jeesuksella on suhteestamme Jumalaan tänään? Kuulimme Jeesuksen sanovan: ”Menkää sisään ahtaasta portista.” Nämä sanat Jeesus sanoi vuorisaarnassaan, joka oli uusi toora eli Jumalan laki, uusi, vielä kattavampi opetus. Alkuperäisessä toorassa eli Mooseksen kirjoissa keskeinen ahdas paikka, joka vie elämään, on Jumalan pyhäkkö. Siellä, temppelissä, juutalaiset hoisivat suhdettaan Jumalaan. Ahdas portti vuorisaarnan yhteydessä viittaa siis Jerusalemin temppeliin. Juutalaisten ainoan pyhäkön portti oli ahdas, sen sisäpuolelle mahtui vain Jumalan palvelemisen pyhimmät asiat. Temppelin kaikkein pyhimmässä paikassa oli tyhjää. Siellä kävi pappi kerran vuodessa, vihmomassa sen eläimen uhriverellä.

Jeesus, ohjelmajulistuksessaan, julkisen tiensä alussa, viittasi portilla ja tiellä siihen, mitä juutalaisen uskonnon tavat kuin profetiana kuvasivat. Ahdas portti sekä vuoristoinen, kapea, pyhäkköön vievä tie saavat sisältönsä siitä kohtalosta, minkä Kristus itse kärsi meidän, luotujensa, keskellä. Hän kulki kertakaikkisesti kivikkoisen tien, jonka päässä hänestä vuosi veri sisäisen tyhjyyden, hylätyksi tulemisen, keskellä. Eikö ole merkillinen, poikkeuksellinen kuva Jumalasta? Vähäinenkin viha, joka lopulta johtaisi toinen toistemme veren vuodattamiseen, on äärettömän julmaa. Vain Luoja, Luojamme, ymmärtää syntimme syvyyden. Hän ottaa pahuuden, ja kääntää sen vapaudeksi. Kristuksen veri, meidän puolestamme vuodatettu, on sisäänpääsy kaikkein pyhimpään. Tämäkin veren vuodattaminen tapahtui Jerusalemissa, pyhäkön lähellä, ja vain sen veren pyhyys tuo sovinnon ja vapautuksen Jerusalemiin, pyhälle maalle ja koko maailmalle.

Kuulemalla kuulevilla korvillamme Jumalan sanan lupausta, nauttimalla ehtoollisella Herramme ruumiin ja veren, me menemme sisään ahtaasta, pyhästä portista. Mutta löytävätö tämän portin kautta sisään vain harvat, jääkö Kristuksen tuoma vapautus merkityksettömäksi tai oudoksi niin monelle? Joudummeko eroon muista, jos uskomme niin kuin kirkko opettaa? Ei, emme todellakaan. Tällä tiellä on yhteys, joka yhdistää kaikki. Ylösnousemuksensa myötä Jeesus käski tehdä kaikki kansat opetuslapsikseen. Minkä Jumala käskee, sen hän myös toteuttaa.

Jeesus puhui vuorisaarnassaan monista, jotka olivat kulkemassa kadotukseen. Heprealaisessa ilmaisussa ”moni” tarkoittaa ”kaikkia” ja ”harva” ”ei ketään”. Herramme käytti vuorisaarnassaan verbeissä preesens-aikamuotoa. Se viittaa juuri senhetkiseen tilanteeseen, jossa hän saarnaa. Siis Jeesus sanoi siinä vaiheessa pelastushistoriaa, ennen ristiinnaulitsemista: kaikki ovat juuri nyt kulkemassa tuhoon vievää tietä. Vain hän itse oli kulkemassa elämään vievää tietä, ristin tietä.

Viikko sitten, kirkastussunnuntaina, Arto opetti, että on pidettävä kiinni siitä opista, että Jeesus on täysi Jumala ja täysi ihminen. Jumala on meidän puolellamme. Jumala on ihmisyytemme keskellä, sen synkimmässä ahdistuksessa. Meistä ei ole ristin tien yksinäisiksi kulkijoiksi. Sillä tiellä me musertuisimme. Mutta katsokaa: hirvittävä ahdistus on kannettu, se ihmisyyden ahdistus, jonka syvyyden ainoastaan Jumala tietää. Tuho, meitä uhkaileva tuho, on suorastaan väännetty elämäksi.

Tänä sunnuntaina meidän oppimme on: toivo, ratkaiseva toivo, ristin tuoma toivo. Tässä kohtaa toivo ei ole jokin toive tai toivomus, vaan varma toivo, joka tuo valon koko elämään. Jumala ei luovuta. Kristus hoitaa koko ihmiskuntaansa loppuun asti. Apostoli Paavalin mukaan jokainen kieli niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla on tunnustava Isän Jumalan kunniaksi: Jeesus Kristus on Herra. (Fil. 2: 11) Tällaisen tunnustuksen saa aikaan Pyhä Henki, niin kuin Paavali toteaa ensimmäisen korinttilaiskirjeen kahdennessatoista luvussa. Me odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Kristuksen valtakunnalla ei ole loppua, ei rajaa.

Rakkaat ystävät, toivosta kiinni pitäminen antaa varmuuden. Jumala tekee työtään, elävää työtään, ikiomaa työtään. Ristin valo loistaa koko maailmankaikkeuteen, synkimpiin kolkkiin, sotien ja vainojen keskelle. Toivon oppia kutsuivat alkukirkon kirkkoisät ja -äidit vaikealla termillä, mutta se sana on suloinen ja marttyyrien verellä todistettu. Se sana on muinaiskreikaksi
apokatastasis. Jo apostoli Pietari ja kaikki Vanhan testamentin profeetat saarnasivat ajasta, jolloin kaikki pannaan kohdalleen. Sitä sana apokatastasis tarkoittaa: kaiken asettamista kohdalleen. Toivo tulee kasvamaan, ei meidän ansiostamme, ei meidän hyväntahtoisten kuvitelmiemme tähden, vaan Jumalan oman ristin voiton tähden. Ristinpuusta kasvavat hedelmät, jotka eivät hupene. Me emme valinneet häntä, vaan hän on valinnut kaikki jo maailman perustamisesta asti pienen Karitsan, Jumalan Karitsan uhriveren tähden.


Rakkaat ystävät: menkäämme sisään ahtaasta portista, toivon portista. Ihminen voi tehdä kaikissa asioissa ratkaisuja, paitsi yhdessä. Yksi asia kuuluu vain Jumalan ratkaistavaksi: meidän pelastuksemme.


Summary of the sermon by Rev. Petri Tikka
in the Old Church of Helsinki August 10
th

A human being can decide everything, except one thing: our salvation. God decides and does that. Jesus is the Way, the Truth and the Life. Jesus' name means ”The Lord Saves”.

Salvation is being rescued from inner emptiness. There's a God-sized hole in our heart. God is our true good. When we search for the good that we long for, when we search for meaning, we often mistake some other things for the source of goodness. That's when we become restless and often fall into different kinds of sin.

But the thing that makes our inner emptiness full, that thing is called grace. It's a love that's not based on our merits nor does it become less when we don't do something we should. When and every time we see the fullness of grace, a light explodes into our life.

All your sins are forgiven! It's Sunday, the day of Jesus' resurrection. All that is wrong, all that is lost, all that is carried by Jesus. For us humans and our salvation, He personally went down the path that leads to destruction. He died for us, and rose again for us.

In our relationship to God, we remain imperfect mortals, but things are put into the right order. Baptism in the name of the Triune God means that the debt of original sin is washed away. Faith in God is natural trusting, like a child trusts his or her parents.

What do the words of Jesus' about the narrow gate, from the Gospel reading of the day, have to say about our relationship to God? They refer to the Temple where Jews maintained their relationship with God. One entered the Temple through a narrow gate. The Holy of Holies in the Temple was an empty space that was washed with blood once a year. This was an image of what Jesus was about to do. He washed our emptiness with blood once and for all. He took our cruelties and our sins, and made them a way of release. What a remarkable deliverance!

But do only a few people get inside the narrow gate? Only one person really did go through the narrow gate, the holy gate of love, into the emptiness all by himself. So, as a Hebrew expression and hyperbole, ”few” means ”none”, and ”many” means ”all”. All of us are naturally prone to follow the wide way that leads to destruction, but none of us, only Jesus, was the one that went down the holy way of sacrifice so that we could enter through the gate of His body and blood into God's presence. That's why we have been given Holy Communion: it's the gate of His real presence.

Jesus Christ is fully God and fully human. Because He's there with us in our humanity, in its darkest and most immobile places, we have a huge hope. We can't carry the cross, all the hurt and the pain. Christ did it. God won't give up. That's why we have a very big hope, indeed. It's the certain hope, the promise of Scripture, that all shall, in the end, confess: Jesus Christ is Lord - to the glory of God the Father. (Phil 2: 11)

The Apostles and the Holy Prophets of old all believed this and preached it. The name for this blessed hope in the language of the New Testament is apokatastasis. It means the restoration of all things. The hope that we're aiming for is going to expand, since it always gives a deeper meaning to our lives. It's not based on wishful thinking, but on the cross, and that's why it removes worries. God has chosen all of us in the little Lamb, the Lamb of God, before the foundation of the world.

Dear friends: let's go through the narrow gate, the gate of hope. We can decide everything else, but thanks to the Wisdom and Power of God, our salvation is in His hands. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti