lauantai 21. kesäkuuta 2014

Juhannussaarna

Evankeliumi
Luuk. 1: 57-66
Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: ”Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.” Toiset sanoivat: ”Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä.” He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: ”Hänen nimensä on Johannes.” Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa.
    Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: ”Mikähän tästä lapsesta tulee?” Sillä Herran käsi oli hänen yllään.


Saarna juhannuksena 21.6.2014 Helsingin Vanhassa kirkossa
Petri Samuel Tikka puhui

Rakas ystävä, 

Miksi sinua kutsutaan? Mistä sinut tunnetaan? Mikä on sinun nimesi? Niin kuin sanonta kuuluu: nimi on enne. On kyllä olemassa nimiä, jotka ovat vain nimityksiä, vailla kummempaan sanomaa: kuten jos pientä lasta kutsutaan pikkikseksi tai papuksi tai muuksi vastaavaksi. Ihmisen nimi on kuitenkin kuvaus hänen olemuksestaan, sillä omalla nimellä kukin kutsutaan, kutsutaan elämään ja toimintaan. Erityisesti se nimi, jolla sinua kristillisessä kasteessa kutsuttiin, on täynnä elämää ja toivoa – merkitystä, jonka voi löytää. Mutta mistä löytää nimensä syvän merkityksen? Mikä on se tarkoitus, johon sinut nimeltä kutsutaan? Missä on totuus siitä, kuka itse olen?

Johanneksen nimi oli poikkeuksellinen. Sen syvä merkitys aavistettiin jo heti elämän alussa. Yleensä merkityksen avautumiseen menee aikaa, vaikka nimellä on aina alusta alkaen tarkoitus. Johannes ei saanut nimeään vain tavan vuoksi, muistista. Hänen isänsä nimi Sakarias, joka hänelle haluttiin antaa, tarkoittaa: ”Herra muistaa”. Poikkeuksellisuuden vahvisti se, että oikea nimi, Johannes, tuli kummankin vanhemman mieleen toisen tietämättä. Nimi oli enne. Papin pojasta tulisi profeetta.

Mutta millainen profeetta? Profeetta voi olla hetkittäisen muodin tuuliviiri, jonkin hyveen liioittelija, jonkin ajatusmallin pakonomainen julistaja. Yhteiskunnan hyvinvoinnin puute voi johtaa oikeudenmukaisuusvaatimukseen, jossa ohitetaan yksilöiden erilaisuus ja vastuu. Hyvinvoinnin yltäkylläisyys saattaa taas johtaa välinpitämättömään ”tee se itse” -elämään. Johannesta ei kutsuttu itseään korostavaksi tuuliviiriprofeetaksi. Hänen koko uskonsa palo, hänen voimansa ja intonsa kumpuaisivat siitä nimestä, jolla hänet kutsuttiin: ”Herra armahtaa”. Hänen tehtävänsä viittaisi ihmiskuvitelmien ja -yritysten ulkopuolelle. Hänen tehtävänsä olisi rikkoa harhaluulot. Johanneksen isä ennusti pienestä pojastaan sanoilla, joiden mukaan myös lauloimme päivän virressä: ”Sinua, lapsi, kutsutaan Korkeimman profeetaksi. Sinä käyt Herran edellä ja raivaat hänelle tien.” (Luuk. 1: 76)


Totuus siitä, keitä me olemme, on itsemme ulkopuolella. Siellä on tehtävämme, siinä, että ”Herra armahtaa” kaikesta riippumatta. Mutta miten lapselle voi antaa armoon viittaavan nimen, ennen kuin hän on ehtinyt tehdä mitään, hyvää tai pahaa? Totuus siitä, keitä me olemme ihmisinä, on kuitenkin kätketty juuri armon aarrekammioon. Niin kuin Sirak sanoo: ”Työ ja kunnon toimeentulo tuovat iloa elämään mutta eivät vedä vertoja aarteen löytämiselle.” (Sir. 40: 18) Armo tarkoittaa ansaitsematonta rakkautta meidän osaksemme. Mitä lähemmäksi palaamme kohti alkuamme, sitä vähemmän voimme viitata omaan itseemme, omaan ansaittuun hyvyyteemme, suhteessa elämämme merkitykseen. Kaikki perustuu siihen, mistä me olemme lähtöisin, kehen me olemme suhteessa.

Johanneksen nimen syvä merkitys oli siinä, että se viittasi hänen jälkeensä syntyvään Jeesukseen. Jeesuksen nimi tarkoittaa: ”Herra pelastaa”. Armo on ainoa pelastus. Armo tulee lähelle, ei jää etäiseksi, vaan tuli ihmiseksi, kutsuu nimeltä, puhuu. Johanneksen tehtävä oli kastaa vedellä armon osallisuuteen, ei siksi, että hän olisi jokin suuri armon airut, päinvastoin. Johannes oli suurin lain saarnaaja, totisen parannuksen vaatija, mitä ihmiskunta on koskaan nähnyt. Hän pisti kaikki hiljaiseksi. Totuus siitä, kuka Johannes Kastaja oli, piili kuitenkin siinä, että hän lakkasi vaatimasta, kun näki Jeesuksen. Kastaja sanoi omille opetuslapsilleen osoittaen sormellaan Nasaretilaista: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1: 29) Johannes Kastaja tunnisti hänet, joka kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella.


Meidän tehtävämme on sama kuin Kastajan. Viitata yhä enemmän Jeesukseen, ristiinaulittuun, pelastajaan, armahtajaan, läsnä olevaan armoon. Meidän tulee vähetä, hänen kasvaa. Mutta merkillistä kyllä: mitä enemmän viittaamme Jeesukseen, sitä enemmän olemme, keitä me olemme. Tehtävä luo identiteetin. Olemme kristittyjä, emme uskonnollisen vakaumuksen tai ihmisyritysten perusteella, vaan sen sanoman perusteella, mikä meille on annettu. Kristityn nimen me olemme saaneet kasteessa, sanomassa, joka on henkilökohtaisesti julistettu. Meidät on kastettu Pyhällä Hengellä, persoonallisella Elämällä, ulospäin räjähtävällä voimalla. Niin kuin Siirakki sanoo: ”Herran pelko on kuin siunattu paratiisi, se suojaa hurskasta paremmin kuin maallinen maine.” (Sir. 40: 27) Tämä pelko ei ole lamaannuttavaa värinää, vaan voimaanuttavaa hiljentymistä sen valtavan ilosanoman edessä, joka meille on uskottu.

Älkäämme pelätkö suinkaan, väreilevän identiteetin ja syvän tehtävän edessä. Juhannus johtaa jouluun. Me löydämme lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä. Hän on Kristus, Herra. Nyt on jo joutunut armas aika - Jumalalle soi kunnia korkeuksissa. Maan päällä on rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Joulu muistuttaa itsestään. Kesälläkin saa sataa luntaa. Mutta kristityn sydämessä palaa tulinen Pyhän Hengen ja evankeliumin kokko.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti