torstai 29. toukokuuta 2014

Kaikkien aikojen Jeesus

Evankeliumi (Joh. 17: 24-26)
Jeesus rukoili ja sanoi:
”Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen. Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista. Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut. Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.”

Tämä on pyhä evankeliumi.


KAIKKIEN AIKOJEN JEESUS saarna helatorstaina 29.5.2014 Helsingin Vanhassa kirkossa

Rakkaat ystävät,

Tulevaisuus, menneisyys ja nykyisyys eivät aina kohtaa. Usein sitä, mikä on menneisyydessä kipeää, ei siedä yhdistää tämän hetken todellisuuksiin. Mennyt uhkaa jäädä merkityksettömäksi, asiaksi, joka ei voi muuta kuin hajottaa elettävää elämää. Mutta entäs jos menneeseen kipeyteen ei tarvitsekaan tuoda keinotekoista lievitystä? Entä jos ei tarvitse turtua persoonan eheyttä hajottavaan unohdukseen? Ei huomisen huolienkaan edessä tarvitse odottaa vain niiden tyhjiin raukeamista. On aihetta odottaa tulevaisuudelta enemmän: huolien murskaantumista. Nykyhetkessä on olemassa sellainen voima, joka vaikuttaa tulevassa koko elinvoimallaan. Kaikista elämämme päivistä muodostuu ehyt kokonaisuus. Sillä:


”Hän, joka laskeutui alas, nousi myös kaikkia taivaita ylemmäs
täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan.”
(Ef. 4: 10)

Näin kuuluu ylistyshuuto efesolaiskirjeestä, viesti, joka luo kokonaisuuden.
Se paikka, missä Jeesus on, se paikka, minne hän helatorstaina nousi, on rajaavien aikojen yllä. Siellä menneisyyden haavat näyttävät voimaa tuovan merkityksensä. Siellä tulevaisuus kulkee uusia ilon polkuja. Siellä nykyhetkeä ei lannista huoli eikä synti. Se paikka on täällä, se on nyt. Tämä ehyt paikka on elävä ihminen ja elävä Jumala, itse Kristus. Hän on mies, jonka ihmiset haavoittivat ja ristiinnaulitsivat ja joka nousi heidän tähtensä, meidän tähtemme, kuolleista.

Täyttääkseen kaikkeuden eli kaikki ajat ja paikat parantavalla läsnäolollaan Ihmisen Poika nousi helatorstaina taivaaseen. Taivas on se todellisuus, mihin Jeesus meni täytenä Jumalana ja täytenä ihmisenä. Sitä myöten me, hänen ihmisveljensä ja -sisarensa, menimme taivaaseen hänen kanssaan. Todellinen taivas on kaikkia taivaita ylempänä, taivas tarkoittaa täysin rajoittamatonta ja kaikkivaltiaan rakkauden täyttämää valtakuntaa. Mutta miten me syntiset muka taivaassa olemme? Taivaasta me olemmekin kaukana, jos katsomme omia yrityksiämme, emmekä yksin
Kristuksen rakkautta, hänen rukoustaan ennen ristin tielle lähtöä: ”Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen.”


Kristus Jeesus on yhdistänyt tulevaisuuden, menneisyyden ja nykyisyyden. Tuonelan tylsyyden kukistanutta Herraa eivät sido paikan eivätkä ajan rajat. Jeesus elää ja hallitsee. Tällaisen toivon on helatorstai antanut meille: ihmisen osan ottava Jumala on läsnä. Se täysi toivo, josta me kristityt elämme ja jota elämällämme julistamme, se toivo on elinvoimainen, raikas, kirkas ja pelastava. Kristus on lähettänyt meidät ihmiskunnan kaitsijoiksi tähän täyteen toivoon. Yksin Herramme kautta toivo toteutuu ihmiskunnan keskellä. Hän tuo tulevaisuuden kaikkiin hetkiin. Sillä ristillään ja ylösnousemuksellaan – pääsiäisellä - Herramme Kristus voitti kaikki ihmistä rajaavat pahuuden vallat.


Helatorstai on verrattoman suuri, sananmukaisesti pyhä päivä. Tämän pyhän viesti on se, että Jeesus Kristus - koko ihmiskunnan parantaja ja pelastaja - on läsnä kaikessa. Hän on läsnä kaikissa ajoissa, joka hetkessä.
Jos jouluna Jumala tuli alas, helatorstaina hän palasi ylös. Mutta ei samanlaisena – vaan Kristuksessa ihmisenä. Kun 25.12. vuonna 1 eKr Jumala astui ajan rajoihin, helatorstaina 33 vuotta myöhemmin ihminen nostettiin pois rajatuista ajoista. Jumal-ihmisessä Jeesuksessa Kristuksessa meidät pienet ihmiset on kutsuttu tulevaisuuden kuninkaiksi ja menneisyyden ymmärtäjiksi. Nykyhetkikään ei huku hajanaisuuteen eikä haihdu huoliin. 

Menneessä, juuri sen kivussa ja hajanaisuudessa, siinä on jo ollut läsnä toivo, onkin jo ollut läsnä helatorstain Herra. Sellaista on kunkin meidän elämämme, kristityn elämä, joka on löytänyt toivon epätoivosta, on tullut Jumalan kohtaamaksi pimeydessä. Myös valitun kansan historia oli elämää Kristuksessa Jeesuksessa. Kansojen epätoivon keskellä Jesaja näki Messiaan, Herran kärsivän palvelijan. Kansansa hylkäämä, tulisydäminen Mooses näki palavan pensaan, näki liekin kuolemassa, ja kohtasi elävän toivon. Jaakob, epätoivoinen petturi, paini muuatta miestä vastaan pimeällä rajajoella, ja sai siunauksen häneltä. Abraham ja Saara saivat vieraakseen kolme miestä, ja Saaran pilkallisen naurun jälkeen Jumala takasi heidän tulevaisuutensa. Ja ennen tätä kaikkea esivanhempamme Aadam ja Eeva olivat alasti, perisynnin häpäisemät. Jumala käveli puutarhan viileydessä, antoi lupauksen, puki heidät.

Ristillä Herramme oli alasti, häpäisty, vaatteenaan vain perisynti, sidottuna menneisyyden voimiin. Tuonelassa hän toi tuhon keskelle elävän läsnäolonsa. Nousemalla ruumiineen sieluineen kuolleista hän teki tulevaisuudesta totta jo nyt. Kaiken huipentumasta kertoo kuulemamme Vanhan testamentin lukukappale Danielin kirjasta. Se on profetia siitä, kuinka Messias tulisi asettumaan valtaistuimelleen. Sen mukaan Ihmisen Poika tultaisiin saattamaan Ikiaikaisen eteen. Siitä, mitä tämä meille merkitsee, kertoo itse Ihmisen Poika rukoillessaan Ikiaikaiselle Isälleen: ”Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista.”

Ei ole niin synkeää pimeyttä, ei ole niin häikäilemätöntä petosta, etteikö niitä olisi läpi kokenut ja murskannut ihminen Jeesus Kristus, ristin Herra ja maailman Lunastaja. Hänen voittonsa on niin suuri, hänen inhimillinen rakkautensa niin rajat rikkova, että aika, tuo luoduista voimista kovin ja pysäyttämättömin, pehmenee, suorastaan sulaa ja alkaa kulkea vastapäivää hänen edessään. Tätä logiikkaa ei ymmärrä saatana eikä vain rajoitukset tunteva, langennut ihmisjärki. Siksi Herra sanoo:
”Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut.”

Jeesus, ihmisen osan ottava Jumala, ei ole enää kätkeytynyt vain yhteen aikaan ja paikkaan. Nyt hänen inhimillinen rakkautensa on kaikkien ihmisten omaisuutta. Minulle ovat joskus rippikoululaiset väittäneet, että uskoisivat Jumalaan jos hän näyttäytyisi heille. Mutta jos Jumala ilmestyisi voimassaan yhdellekään meistä, me uskoisimme raakaan voimaan, emme todelliseen Jumalaan. Elävää Jumalaa kutsutaan Rakkaudeksi, ja juuri sitä hän olemukseltaan on. Siksiköhän, lunastustyönsä täytettyään, Jeesus poistui näkyvistä, ilosanomaan ja armon välähdyksiin, kasteeseen, ehtoolliseen, joskus myös näkyihin, jatkuvasti musiikkiin, kaikkialle sinne, missä hän itse tahtoo ilmaista itsensä rakkautena. Sillä hän sanoo rakkaalle Isälleen: ”Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.”

Jeesus Kristus – koko ihmiskunnan parantaja ja pelastaja – on läsnä kaikessa. Hän on yhdistänyt meidän tulevaisuutemme, menneisyytemme ja nykyisyytemme. Hän on kaikkien aikojen Jeesus; kaikkien aikojen Jeesus... 

tiistai 6. toukokuuta 2014

Ihmiskunnan kaitsijat

Evankeliumi
(Joh. 21: 15-19)

Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?” ”Rakastan, Herra”, Pietari vastasi, ”sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Ruoki minun karitsoitani.” Sitten hän kysyi toistamiseen: ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?” ”Rakastan, Herra”, Pietari vastasi, ”sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Kaitse minun lampaitani.” Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: ”Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?” Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: ”Olenko minä sinulle rakas?”, ja hän vastasi: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Ruoki minun lampaitani. Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.”
    Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: ”Seuraa minua.”


IHMISKUNNAN KAITSIJAT
Saarna 4.5.2014 Hyvän paimenen sunnuntaina (Misericordia Domini)
Helsingin Vanhassa kirkossa

Rakkaat kristityt,

Pääsiäisen uutisena on jo Vanhassa kirkossa kuulutettu, että ylösnoussut Herra on voittanut pahuuden vallat. Kristus on tuonut tulevaisuuden tähän hetkeemme, pääsiäisaikaan kirkkovuodessamme ja elämässä. Kirkko eli me olemme joukko Ylösnousseeseen uskovia, evankeliumin todistajia. Hyvän paimenen sunnuntaina me tutkimme, mitä käytännön seurauksia Kristuksen voitolla on eli miten pääsiäisen tuoma tulevaisuus tulee läsnä olevaksi. Tulevaisuus on se, että Jumalan rakkaus kaitsee maailmaa – se on maailma ilman katkeruutta, täynnä iloa ja armoa. Meille yllättävää, pelottavaa ja ilahduttavaa on se, että tulevaisuus toteutuu juuri meidän kauttamme tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon.


Tämän päivän aiheen tiivistävässä hallelujasäkeessä Jeesus sanoo: ”Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut.” (Joh. 10: 14) Se, että Jeesus on paimen, on hyvin merkillistä kaitsemista. Kaitsemalla lampaitaan hän tekee heistä itse asiassa paimenia, siis itsenäisiä yksilöitä, jotka voivat auttaa toisia. Ei olla vain ihmisten kalastajia, hetkellisiä nappaajia evankeliumista todistaessamme, vaan täysipäiväisiä ihmisten paimenia. Jeesus saa kuitenkin ensin kaita kristittyjään sanalla ja sakramenteilla. Tähän ensisijaiseen kaitsentatehtävään eli pastorin toimeen Kristus asetti ensimmäisenä vertaistensa joukossa Pietarin. Ylösnousemuksen jälkeen kolmesti kieltäjä saikin kolme armollista käskyä. Ne kuuluivat: ”Ruoki minun karitsoitani”, ”Kaitse minun lampaitani” ja ”Ruoki minun lampaitani”.

Tulevaisuus toteutuu juuri meidän kauttamme tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon. Ensimmäisillä opetuslapsilla oli kyllä suuret visiot maailman hallinnasta, mutta he eivät sallineet
lasten tulla Mestarin luokse. Älkäämme menkö vielä maailmaa syleileviin näkyihin. Aloittakaamme pienestä piiristä ja siinä kaikkein vähäisimmästä. On otettava vakavasti ja täydestä todesta 1. käsky kolmesta: ”Ruoki minun karitsoitani.” Sanassahan sanotaan myös: ”Älä väheksy pienten alkujen päivää.” Keitä pienet alut ovat? Lapsia. Ruokkikaamme heitä. Heidän on välttämätöntä päästä kirkkoon ja saada ehtoollista. Toistan Jeesuksen käskyn: ”Ruoki minun karitsoitani.”

Lampaita pitää sekä kaita että ruokkia, mutta karitsat ovat helpompia tapauksia. Niitä kuuluu vain ruokkia. On helppoa olla valmis opettamaan lapsia, miten kuuluu olla, paimentaa heitä. Karitsoista ei kuitenkaan mainita kaitsemista, sillä karitsat seuraavat kyllä emoaan. Lapsi ymmärtää, mistä ehtoollisessa on kysymys, koska hän ei järkeile. Se joko on tai ei ole Kristuksen ruumis ja veri. Me keksimme kiertoteitä. Lapsi kohtaa todellisuuden. Ei tule heijastaa aikuisten pelkoja ja epäilyjä lapsiin. Lapsen sisin – kuten aikuisenkin – tarvitsee sanan ja sakramenttien ravintoa. Me aikuiset kristityt, tuokaamme heitä kirkkoon, omia kummilapsiamme, lapsenlapsiamme, sukulaislapsiamme ja ystäväperheitämme. Mikä merkitys tällä voi ollakaan? Sen lapsi, kristitty, tietää. Eikö lapsena koettu pysy ikuisesti sydämessä? Niin, tässä voinen mainita itseni esimerkkinä. Kävin tässä Vanhassa kirkossa lapsena keskiviikkoaamuisin perheen kanssa. Ehtoollista sain 1-vuotiaana; kotikirkossani Temppeliaukiolla minun on kuultu sanovan: ”uumi”. Tarkoitin ”Kristuksen ruumis”.

Tulevaisuus toteutuu juuri meidän kauttamme tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon. On hyvä, että meitä ohjaillaan monin tavoin, ettemme pimitä tulevaisuutta murehtimisella ja toivoa epäilyillä. Toinen käsky kuuluukin: ”Kaitse minun lampaitani.” Kristitty saa rohkeutensa siitä, että hän on Jumalan sanan henkilökohtaisen johdatuksen alla. Kuten psalmissa sanotaan: ”sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.” Kaitsettavana oleminen on sitä, että on valmis rohkaistavaksi ja rohkaisemaan seurakuntalaisena seurakuntalaisten joukossa. Suurin rohkaisun lähde on syntien anteeksianto. Se, että pimein ja synkin asia muuttuukin valoksi, valaisee tien pitkälle eteenpäin. Tämä on todellista johdatusta, ohjausta eteenpäin tiellä: rippi eli anteeksiannon sana kaikissa muodoissaan.

Rippi toteutuu messussa heti alkuun sen suuren vapauttavan voiman vuoksi. Rippi on ovi jumalanpalvelukseen – siis sekä jumalanpalvelukseen kirkossa että Jumalan palvelemiseen elämässä. Rippi on arkipäiväinen asia. Kristus on antanut meille valtuuden julistaa valoa pimeyteen – riippumatta tilanteesta. Synti, sen hämäryys ja pahuus, ei olekaan enää vain raskas taakka, vaan ikkuna Jumalan uskomattomaan armoon. Anteeksiannon sanan Jumalalta voi antaa jokainen seurakuntalainen toiselle seurakuntalaiselle. Tämä tehtävä on uskottu seurakunnassa erityisesti pastoreille, jotta olisi selkeä ja ehdoton tie anteeksiantamukseen jokaiselle seurakuntalaiselle. Rippiä me ydinkaupunginkin pastorit toteutamme yleisesti ja yksityisesti. Kaikin keinoin toimimme Jumalan pikkukaitsijoina, jotta kaikki me seurakuntalaiset olisimme valmiita kantamaan toistemme kuormia. Tuomiokirkossakin on joka arkipäivä kello kolmesta viiteen pappi tavattavissa keskustelua, sielunhoitoa ja rippiä varten.

Tulevaisuus toteutuu meidän seurakuntalaisten kautta tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon. Kuulemme kolmannen käskyn: ”Ruoki lampaitani.” Kun olemme itse tulleet ravituksi, voimme ravita myös muita. Silloin meillä on voimaa siihen. Mutta ei ole pelkästään niin, että toimitamme Jumalan seurakunnan palvelustehtäviä vain ulkonaisella voimalla. Jo Jumalan kaitsenta tekee meistä kaitsijoita, syntisistä tulee kanssakulkijoitten opastajia valoon. Jumalan ravitsemaksi tuleminen tekee meistä ravintoa, elävää ja, voisinko sanoa, maukasta iloa lähimmäisillemme. Se ravinto, jolla ruokimme toisia ja joksi itse tulemme Jumalan suuresta ja käsittämättömästä armosta, se ravinto on rakkaus. Vanhan testamentin apokryfikirjojen opettaja Sirak sanoo: ”Ihmisen myötätunto ulottuu lähimmäiseen mutta Herran laupeus kaikkeen mikä elää. Hän nuhtelee, kasvattaa ja opettaa, paimenen tavoin hän johtaa laumansa kotiin.” Sirak ei voinut kuin aavistaa sen, että juuri meidän, uusien paimenten kautta, Herran laupeus saa ulottua kaikkeen mikä elää.

Pietari oli kolminkertainen pettäjä. Nyt hän sai olla kolminkertainen rakastaja. Meidän tehtävämme on antaa ilosanoman tuoman elämän yllättää ne, jotka eivät ymmärrä sanomaa mitenkään omakseen – kuten emme mekään, kun se hämärtyy meiltä hetkiksi kokonaan. Olkoonpa kyseessä ylimielisyys tai pettymys, välinpitämättömyys tai ymmärtämättömyys – olemme yhtä maailman kanssa. Meidät, kirkon, erottaa muusta maailmasta vain tehtävä, missio. Pietari, ensimmäinen pastoreiden joukossa, sai apostolisen missionsa siksi, että sai olla ristiinnaulitun Kristuksen kärsimysten todistaja koko olemuksellaan, ensin silminnäkijänä ja syntisenä. Hänestä tuli myös kärsimysten jakaja, ruumiissaan ja heikkoudessaan. Pietari ristiinnaulittiin väärinpäin.

Mekin olemme nurinkurinen kuva Jeesuksesta, hyvästä paimenesta. Juuri siksi olemme täydellinen peilikuva hänestä. Olemme Hyvän paimenen pikkupaimenia, yhtä aikaa täysin syntisiä ja täysin vanhurskaita. Olemme lapsia, jotka elämme Kristuksen läsnäolon ravinnosta, ehtoollisesta. Olemme aikuisia, jotka tarvitsemme anteeksiantoa epätoivoomme, rippiä. Olemme ihmisiä, joilla on tehtävä. Tulevaisuus toteutuu juuri meidän kauttamme tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon. Jumalan rakkaus kaitsee maailmaa – se on maailma ilman katkeruutta, täynnä Kristuksen läsnäolon iloa ja anteeksiannon armoa. Se maailma on yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen. Se maailma on kirkko.


Nikean uskontunnustus