maanantai 3. maaliskuuta 2014

Laskiaissaarna

Johanneksen evankeliumista (12: 25-33):

Jeesus sanoi:
    ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.
    Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”
    Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.


Rakkaat ystävät,

Tänään, laskiaisena, alkavalla tiellä kohti pääsiäistä, me olemme meitä joka hetki ympäröivän mahdin, rakkauden, äärellä. Sitä me pohdimme, sen kertakaikkisia töitä olemme kokemassa omalle kohdallemme. Olemme Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen omien töiden äärellä, käsittämättömän suuren, loputtoman rakkauden edessä. Rakkaus on maailmankaikkeutta suurempi. Rakkaus todistaa itsestään: kun sinua ei ymmärretä, yksi sinut tuntee; vaikka kaikki unohtaisivat sinut, yksi sinut muistaa; kun sinä itse petät itsesikin, luota vakaasti Kristukseen. Rakkauden syövereihin – sen odottamattomiin teihin maailmassa, rakkaat ystävät – sukeltakaamme nyt.

Rakkaudesta ja rakkautta varten ihminen on luotu. Rakkautta ihmisen sydän janoaa jo alusta asti, mutta pettyy, kun ei saa ymmärrystä, ei tule kuulluksi. Sydän on vähemmän kuin se palava rakkauden kehto, joka sen kuuluisi olla. Lähimmäisen arvon unohdus voi tapahtua aivan arkipäiväisesti, kun ei yksinkertaisesti osoita täyttä huomiotaan lähellä olevan ajatuksiin ja sanoihin. Se voi tapahtua ruokapöydässä tai keskustelussa rappukäytävässä. Me haluamme täyttä rakkautta, huomiota lähimmäiseltä. Jo lapsen huutava huomionkipeys on tästä osoitus.

Kun rakkautta ei saa, mistä sitä kuuluisi saada, aivan läheltä, sitä haetaan muualta ympäriltä. Huomaamatta rakkaus vastaanotetaan tuoreista lähteistä: Jumalalta ja elämältä hänen lahjanaan. Arvaamatta kuitenkin tyytyy myös vähempään: maailman eri asioihin eteen ilmestyvinä. Ihmisyys näivettyy, kun se juurtuu asioihin eikä rakkauden vuorovaikutukseen. Sitä pyrkii joskus jopa täyttämään elämän janoaan vaikka ruoalla tai viihdytyksillä, mutta oudompaakin on. Voimme näet takertua itsellemme luettaviin oikeuksiin. Elämän hyvyys alkaa mielessä kylmetä saavutetuksi eduksi eikä ole enää Jumalan yllättävän rakkauden lahja.

Petetty vaatii oikeutta – ja pettää ihmisyyden. Pettymyksen noidankehä saa täyttymyksensä toisen hylkäämisenä. Jätetään toinen tyytymättömänä, kun hän ei vastannut unelmiani. Pettymys voi kääntyä henkiseksi ja fyysiseksi väkivallaksi. Oikeuksien vaatimuksen alttarille on uhrattu monta ihmiselämää. Syntyvät nuo loppumattomat sodat, sydämissä ja tantereilla (kuten tiedämme viime aikojen uutisistakin). Petämme, tulemme petetyksi, petämme taas... noidankehän lailla sytytämme tuleen elämän pyörän, apostoli Jaakobin sanoin itse liekehtien helvetin tulta.

Vaikka pettymysten myötä ei kokisi minkäänlaista rakkautta omakseen, omalle kohdalleen todeksi, Jumalan rakkautta ei tarvitse paeta. Se voittaa pettymyksen noidankehän. Kolmiyhteisen Luojan rakkaus rikkoo ylitsepääsemättömät rajat. Jumalan rakkaus ei vaadi henkilökohtaista ratkaisua, ei ailahtelevainen sydämemme siihen pystyisikään. Jumalan rakkaus luo rakastettavansa tyhjästä, vailla ansiota. Syyllisyys, häpeä tai turhuuden tunne saa välttelemään rakkauden voimaa. Jumalan rakkautta ei voi väistää vetoamalla henkilökohtaisen hyvyytensä vähyyteen. Jeesuksessa Kristuksessa armo on tullut väistämättä iholle asti. Jumala on tullut kuolevaiseksi ihmiseksi.

Kaiken olemassaolomme keskellä, rakkauden ja raakuuden lävitse tunkeutuu elävän Sanan ääni: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Ihmiskunta kapinoi hyvyyttä vastaan. Se hylkäsi silloin, aina ennen on hylännyt ja edelleen hylkää Jumalansa tehden sokeudessaan petoksen hyvyyttä kohtaan. Risti on pystytetty, silloin ja yhä, mutta raa'asta teloitusvälineestä on tullutkin Jumalan Pojan valtaisuin. Kristuksen ansiosta vääryydestä on tullut Jumalan ja ihmisten sovinnon alku. Jeesus sanoi määrätietoisella, järisyttävällä armolla: ”Juuri tähän on elämäni tähdännyt.” Vapahtajan mielenlaatu kaikuu halki vuosituhansien. Peruskallionkin murtava sanoma tunkeutuu kaikkialle, missä koetaan julmuutta, missä vääryys valtaa sydämen. Ristin sovituksen luokse Isä Jumala tietoisesti ja kaikin mahdollisin keinoin vetää koko maailmaa ja jokaista ihmissielua.

Olemme sukeltaneet tässä saarnassa inhimillisen rakkauden eriskummallisiin syövereihin. Olkaamme vapaita. Tiedämme niin monin tavoin, kokemuksen valossa ja ristin opettamina, ettei ihmisten välinen rakkaus vastaa ensimmäisen korinttilaiskirjeen kolmattatoista lukua. Kaiken voittava ja kaiken kärsivä rakkaus kuitenkin upottaa meidät aivan omalla tavallaan. Ristin sovinto elää hyvässä sanassa ja maailmankaikkeuden rakenteessa. Ristin sovinto on saanut aikaan sen, että vesi ja sana kykenevät päättämään epätoivoisen rimpuilumme rakkauden pelottavan suuruuden edessä. Kaste on pessyt perisynnin paatumuksen pois. Meillä on nyt tie kuljettavana – ja jumalallisia armolahjoja edessämme. Tie on vakaa. Haihattelun, epäonnistumisen pelossa ei todellakaan tarvitse turhautua. Puhui jo eräs Judit aikoinaan Herrallemme näin: ”Ne tapahtumat, joista sinä olet päättänyt, astuvat esiin ja sanovat: 'Tässä olemme!'” (Judit 9:6)

Jättäen jälkeen sen, mikä on takanapäin, astumme sille tielle, jossa Jumalan rakkaus tulee jokaisen iholle. Me muistamme ja elämme ristin tietä – jokaisena vuodenaikana ja asian julki tulemiseksi myös paastonaikana. Tuhkakeskiviikon alkaessa olemme laskeutuneet suureen paastoon. Tänä erityisenä, joka vuosi toistuvana kautena kaikki todetaan ääneen totisesti tasa-arvoisiksi. Kenenkään ei tarvitse yksikseen pelätä henkilökohtaista huonommuuttaan. Paasto on nimittäin yleisen ja yhteisen katumuksen aikaa. Pelkäämme kuitenkin hylätä uskon henkilökohtaiseen tai yleisinhimilliseen hyvyyteemme. Siksi paasto masentaa joitakuita. On unohdettu vanha paavalilainen viisaus: mitä suurempi on ihmisten synti, sitä avarampi on Jumalan armo. Paastonaikana tarkastelemme laajenevassa mittakaavassa ainoan peri-inhimillisen persoonan eli Jumalan hyvyyttä. Hänen uskollisuutensa on tullut täyteydessään esille Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen tiellä.

Mikä on osamme tänä aikana? Isämme sanoo nimestään, siis meille koettavaksi uskotusta olemuksestaan: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Isän nimi kirkastuu Pojassa, rakkauden voima tulee julki pahuuden keskellä. Risti kantaa hedelmiään haavoitetussa sydämessä. On mahdollista, ettei kukaan olisi yksin. Jumala luopui kaikesta luodakseen kohtalonyhteyden meidän kadotettujen tapausten kanssa. Kevyin mielin voi olla ystävyydessä kaikenlaisten naapurien ja lähimmäisten kanssa. Voi iloisella asenteella ja teoilla julistaa ilosanomaa kodeissa ja kortteleissa, keskustellen ihan normaalisti. Voi jopa ehdottaa, että naapuri tulisi mukaan kirkkoon, sellaistakin on tiedetty sattuvan. Jumala on meidän puolellamme ja meidän kanssamme, hän itse asiassa ylläpitää meidän hyvää mieltämme. Hän haluaa ihan konkreettisesti kaikkien pelastusta yksinäisyydestä ja erosta Jumalasta. Meillä on kunniatehtävä olla hänen työkalujaan, omalla halullamme, omalla innollamme.

Kirkkona, Kristuksen omana ruumiina, me luotamme rakkauden mahtiin. Siitä me ihmiset, itse kukin, todistakaamme aina ja kaikkialla. Jeesus, ihmisparan paras ystävä, sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Tällä tiellä Jumala rakastaa maailmaa. Tällä ristin tiellä tulee kirkkaana esille se, että Jumala todella on itse rakkaus – vaikkei kukaan muu rakastaisi. Kaikessa, hyvässä ja pahassa, on läsnä äärettömän hyvä Herra. Kaikessa, koko maailmankaikkeudessa, kaikuu tällä hetkellä sovituksen ja uuden elämän viesti. Jumala ei vain ole rakkaus – hän on tehnyt rakkauden ymmärrettäväksi. Kiittäkäämme Jeesusta, ristin Herraa. Hänen ansiostaan meillä on Isä.

---

näin saarnasi pastori Petri Tikka laskiaissunnuntaina 2.3.2014 Helsingin Vanhassa kirkossa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti