sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Miten voin ansaita ansaitsemattoman armon?

Saarna Septuagesima-sunnuntaina ("Ansaitsematon armo")
Helsingin vanhassa kirkossa 16.2.2014, pastori Petri Tikka

Nousemme kuulemaan ilosanomaa.

Matt. 19: 27-30

Pietari sanoi Jeesukselle: "Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?" Jeesus sanoi heille:
"Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä."

Tämä on pyhä evankeliumi. Halleluja, halleluja, halleluja.

Miten voin ansaita ansaitsemattoman armon? Miten ansaitsen kaikki nämä lahjat, mitä elämä antaa: ruumiin, mielen, ruoan, ystävät, luonnon - kaiken? Mitä minun pitää tehdä tästä hyvästä? Ja mitä minun pitää suorittaa, jotta voisin olla oma itseni? Miten löydän onnen ja rauhan? Miten minun pitää ajatella ja toimia? Minkä pitää olla asenteeni, näkemykseni?

Tällaisten kysymysten kulkeminen mielessä on ihmisen osa. Pyrkimys, halu on kohti täydellistä, hyvää, oikeaa, totta ja todellista. Sydämessä on valtava aukko, joka vaatii täyteyttä. Täyteyttä ei tuppaa täyttämään itsensä vakuutteleminen sanoen, että vähempikin riittää. Se ei ole armoa, rakkautta ihmisen osaa kohtaan. Meidät on luotu sitä varten, että me koko ajan eläisimme elämää täysillä ja tekisimme hyvää. Jos pysähtyy ja taantuu, silloin läkähtyy ja masentuu.

Tästä syystä ovat syntyneet uskonnot ja ideologiat, henkisyys ja hengellisyys, aatteet ja periaatteet. Ne ovat erilaisia pyrkimyksiä kohti sitä täydellistä hyvää, jota varten ihminen on luotu ja jota kohti kurotamme. Eihän jotain elämäänsä ohjaavaa suuntausta valitse muuta kuin siitä syystä, että siinä on pyrkimystä hyvään. Esimerkiksi voi todeta, että vähemmistöjen oikeuksien puolustamisen korostus perustuu yhteiseen ihmisarvoon. Sinänsä syvä pyrkimys on myös nykyään suositussa joogassa: ruumiin ja mielen tasapaino. Ja laaja oikea halu on vaikeuksia kokevassa hyvinvointiyhteiskunnassa, halu tasa-arvoiseen toimeentuloon kaikille. Mitä hyvän tarkoitusperän ideologisoituminen saa aikaan, sen voi aina arvoida erikseen. Tuleeko ilmenemismuodosta ihmisyydelle vieras, lopulta turhauttava?

Emme elä tällä hetkellä, emme ole eläneet emmekä tule elämään maallistuneessa maassa. Se on, Luojan kiitos, mahdotonta. Asia on itse asiassa käynyt viime vuosina varsinkin täällä Helsingissä yhä enemmän selväksi. Uskonnon sisältö kiinnostaa. Jos merkitystä ja totuusarvoa ei havaita, ajatussuuntaa tarkistetaan. Me olemme harkitsevia yksilöitä, emme halua olla laumaeläimiä. Ihmisinä janoamme totuutta ja mielenrauhaa ja etsimme niitä sieltä, mistä rehellisesti uskomme niitä saavamme.

Sitä ryhtyy tiedostaen tai tiedostamattaan seuraamaan johtotähteä. Sitä todella haluaa ja onnistuukin perustamaan elämänsä oikeutetulle periaattelle, hyvälle tahdolle. Innostuksen vallassa, myös vaivannäön, työn ja kuormien uuvuttamana mieli kysyy: mitä me tästä kaikesta saamme? Tuleeko yhteiskunnastamme onnellinen? Tuleeko elämästäni ehyt? Kunpa ihmiset eivät enää ajattelisi väärällä tavalla! Ja samalla: kunpa kaikki hyväksyttäisiin sellaisina kuin he ovat! Olemme antautuneet oikein toimimiseen ja ajattelemiseen. Mitä me siitä saamme?

Virren sanoin voi todeta: "Vaan rauhattomuus / maan lapsia raastaa ja turvattomuus." Loputon, oikea pyrkimys hyvään johtaakin vaatimukseen. Vaatimus esitetään elämälle, alitajuisesti Jumalalle, joka on itse tie, totuus ja elämä. Miksi kaikki ei ole oikein? Miksi minä epäonnistun? Miksi muut voivat huonosti, vaikka minä ja (ehkä) monet muutkin pyrimme hyvään? Mitä tämä on olevinaan? Kuka on tämä näkymätön, sokea valtias, elämäksi kutsuttu?

Elämällä on kyllä hyvät suuntaviivat. Ne ovat Jumalan olemukseen perustuva rakkauden laki. Rakasta elämää ja Jumalaa, rakasta ihmisyyttä ja lähimmäistä. Tähän tarttuvat osiltaan ja eri tavoin hyvä pyrkimys ja tahto, oikeat aatteet ja periaatteet. Ne johtavat kuitenkin paradoksaaliseen lopputulokseen. Kun ihminen kurottaa kohti oikeaa elämää täydellisen antaumuksen palolla, kun hän pyrkii seuraamaan elävän Jumalan lakia sellaisenaan, lopputulos on yllättävän selkeä: epätoivo tai syytös. Syytös syntyy siitä, että hyvä pyrkimys ei johdakaan haluttuun hyvään. Epätoivo kehkeytyy siitä, että en onnistu saamaan oikeaa elämää.

Kuten sanonta kuuluu: tie helvettiin on päällystetty hyvin aikomuksin. The road to hell is paved with good intentions. Meilläkin tänään tänne kokoontuneilla on hyviä aikomuksia, hyvä tahto olla osa laajempaa kokonaisuutta. Emme kuitenkaan ole keltatiilisellä ihmemaa-tiellä, joka johtaa hämäävien koneistojen, savun ja tulikiven katkun luokse. Emme ole periaatteellisessa tai utopistisessa kokoontumisessa. Tänään täällä olemme osa Kristuksen kirkkoa, jolla on vereslihalla oleva ja uskottava perusta. Me seuraamme elämän itsestään antamaa todistusta (alttarilla on kuva siitä, risti). Me luotamme itsensä tunnetuksi tehneeseen Jumalaan. Hämmästyttävässä läheisyydesään hän on paljon salaperäisempi kuin pilvenreunalla istuvat oikeiden periaatteiden jumalat.

Uskallamme olla täällä niin radikaaleja, että uskomme niin kuin kirkko opettaa. Uskomme siis ihan omalla tavallamme. Mihin uskomme, mihin periaatteeseen tai ajatukseen? Me olemme itse asiassa jättäneet omaan arvoonsa asiat ja mielipiteet, ja kyselemme keskenämme: kehen uskomme, kehen periaatteeseen tai ajatukseen? Luotamme nimittäin erääseen persoonaan, joka tuli täyttämään periaatteet, jotta emme olisi enää niiden vietävissä. Hänessä on viisautta, ajatusta, toimintatapaa. Uskomme sellaiseen viisauteen, joka mahtuu hyvin kertomuksiin. Hän ilmenee kertomuksissa, joissa periaatteet tulevat täytetyiksi periaatteettomissa tilanteissa. Siis - nimenomaan tosielämän kertomuksissa, koska vain todellisuudessa hyvä ja paha menevät limittäin lomittain.

Emme usko vain kertomuksiin, jotka ovat syntyneet kaksituhatta vuotta sitten. Meillä on pitemmät juuret - ja laajemmat oksat. Jos uskommekin nasaretilaiseen puuseppään, näemme täsmälleen samanlaista toimintaa ennen ja jälkeen ajanlaskun vaihteen. Kaikkialla ja kaikkina aikoina sama myötäkärsivä todellisuus, ansaitsematonta rakkautta pauhaten julistava ääni kaikuu. Koska Luoja on elävä todellisuus eikä vain periaate, hän otti konkreettiseen otteen historiaan, ilmaisi itsensä. Hän valitsi erään kansan ja päätti kamppailla toden teolla tämän kanssa. Muita kansoja hän säästi, antoi niiden elää omalla painollaan oman aikansa - ei tosin enää. Mutta kansaa, jonka kanssa Jumala armossaan ensin kamppaili ja edelleen kamppailee, kutsutaan juutalaisiksi, Israeliksi. Israel tarkoittaa "kamppailee Jumalan kanssa".

Israelin kansassa on vanhastaan kaksitoista heimoa. Kaksi heimoista polveutuu Joosefista, heprealaisesta miehestä, josta tuli nykytermein ilmaistuna Egyptin pääministeri. Hän pelasti aikoinaan nälänhädästä Lähi-idän ennakoivan varastoinnin tuloksena. Joosefin elämä kuvataan eräässä unohdetussa Raamatun kirjassa, Vanhan testamentin virallisiin apokryfikirjoihin kuuluvassa Viisauden kirjassa lyhyesti näin: "Kun oikeamielinen myytiin orjaksi, viisaus ei hylännyt häntä vaan varjeli hänet synniltä. Se laskeutui kaivoon hänen kanssaan ja oli kahleissa hänen vierellään. Lopulta se antoi hänen käteensä valtikan ja teki alistajista hänen alamaisiaan. Se osoitti panettelijoiden puheet valheiksi ja antoi hänelle ikuisen maineen."

Mitä me siitä saamme, että seuraamme periaatteita, viisautta? Valtikka voi lopulta tulla, mutta sitä et voi välttää, että veljesi heittävät sinut kaivoon. Viisaus on silti sinun vierelläsi. Jos orjuutetuksi joudut, sielun ja ruumiin kahleissa se sekin on mukana. Periaatteellinen aate ei paljoa lohduta, mutta tämä viisaus näyttää varsin tehokkaasti estävän aidon epätoivon. Myös Pietari, kirkon ensimmäinen johtaja, katolilaisittain sanottuna paavi, kysyi nasaretilaiselta puusepältä, mitä tämän viisaan rabbi-Jeesuksen seuraamisesta hänelle ja muille apostoleille seuraisi. Vastaus: kahdentoista heimon valtikat, samanlaiset kuin Joosefilla! Jos Joosef aikoinaan esti nälänhädän Lähi-idässä, mikäköhän olisi apostolien viisauden, kirkon opin seuraus Lähi-idässä nykyään? Pistää hiljaiseksi.

Suomessa olemme kyllä kaukana sivilisaation ja viinin kehdon, Lähi-idän, piiristä. Emme ole kahdentoista heimon jäneniä, vaan vanhanaikaisesti sanottuna osa Suomen heimoa. Ongelmiamme on itsekriittisyys. Tulee meilläkin kyllä varmaan omat valtaistuimet olemaan viime peleissä, ei tarvitse hävitä Israelin heimoille. Apostoli Johanneksen ilmestyksessä puhutaan peräti kahdestakymmenestäneljästä vanhimmasta. Kaksitoista valtaistunita siis jää jäljelle muille kansoille myös. Istuinten luvut on jaettu epätasa-arvoisesti, jos ottaa huomioon Israelin kansan pienuuden ja muiden kansojen ison määrän. Mutta tasa-arvo ei olekaan tasapäistämistä. Niin kuin kuulimme tuolta lukupulpetista tänään: "Ei Herra siitä syystä mieltynyt teihin eikä valinnut teitä, että te olisitte kansana kaikkia muita kansoja suurempi - olettehan kaikista kansoista pienin. Herra rakasti teitä..."

Joskus me suomalaiset emme meinaa tyytyä omaan pieneen vahvuuteemme, vaan närkästymme jopa hopeasijasta olympialaisissa. Itsetuntomme yksilöinä ja kansana on kolhiintuvaa sorttia. Vaikken ole yleensä urheilumiehiä, sain eilen ihmetellä naisten viestihiihtojoukkueen riemullista asennetta voitettuaan hopeaa. Pohjatyö tehtiin tiimitoveruuden pohjalta. Into perustui yksinkertaisesti hyvään henkeen, ei täydellisyyden nyrpeään tavoitteluun. Eikö tämä ole armon tekosia, ilosanoma-asennetta? Iloiseen mielenlaatuun, innostuneisuuteen meitä Suomen-heimoisia nyt ravistellaan. Kulkekaamme tässä hengessä apostoli Paavalin sanoin: "Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat." Ja hänen omiaan ovat kaikki ihmiset kaikista heimoista, koska yksi ihminen on kuollut kaikkien puolesta.


Me tunnemme Jumalan siitä, että hän itse päätti täyttää kaikki ne elämän pyrkimykset, jotka oli kerran ihmiskuntaan asettanut. Me tunnemme Jumalan Jeesuksesta Kristuksesta, joka on täyttänyt hyvien periaatteiden lain ja kärsinyt sen loppuun asti vaativat seuraukset. Ensimmäisestä tuli viimeinen, jotta viimeisistä tulisi ensimmäisiä. Siinä on toisenlainen olympiatulos. Olemme iloisesti perisyntisiä, emme valittaen periaatteellisia. Me ihmiset emme ole arkienkeleitä, vaan annamme arkkienkeleiden hoitaa ihan omat hommansa. Me julistamme inhimillisen Jumalan edustajina kaikille lähimmäisille armoa eli ansaitsematonta rakkautta meidän osaksemme. Ja mitä me siitä saamme, kummeksuntaako vain? Ei tosiaan! Ehkei täsmälleen kahtatoista heimoa, mutta kuitenkin: Varsinais-Suomen, Kainuun, Savon, Karjalan, Lapin, Hämeen, Uudenmaan ja Satakunnan. Satakertaisesti takaisin. Iloisesti voivan yhteiskunnan, syntisten tasa-arvon, mielen ja ruumiin ykseyden (ruumiin vapauttava hengitys: "Herra, armahda") ja vieläpä iankaikkisen elämän. Kiitos ja aamen.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Hyvyys

Hyvyys puhe Vanhan kirkon aamumessussa keskiviikkona 12.2.2014

Raamatunluku
Room. 6:17–23
Jumalalle kiitos, te jotka olitte synnin orjia, olette nyt tulleet koko sydämestänne kuuliaisiksi sille opetukselle, jonka ohjattavaksi teidät on uskottu. Olette päässeet vapaiksi synnin orjuudesta ja palvelette nyt vanhurskautta – käytän yksinkertaista kieltä, jotta voisitte ymmärtää minua. Ennen te annoitte itsenne saastaisuuden ja pahuuden palvelukseen ja saitte aikaan pahuutta. Antautukaa nyt palvelemaan Jumalan tahtoa, niin hän pyhittää teidät.

Kun olitte synnin orjia, ette voineet palvella vanhurskautta. Minkä sadon te siitä korjasitte? Kaikkea sellaista mitä nyt häpeätte, sillä sen loppuna on kuolema. Mutta kun nyt olette päässeet vapaiksi synnistä ja tulleet Jumalan palvelijoiksi, te korjaatte satona pyhityksen ja saatte lopuksi ikuisen elämän. Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Puhe

Rakkaat ystävät,

Täällä Vanhassa kirkossa on sunnuntain messun alussa usein toistettu lausetta: ”Herra on hyvä kaiken aikaa.” Ajatus on erinomainen ja tärkeä sisällöltään. Sellaisella perusvireellä rukoilimme Herraamme virrellä 302. Vapahtajamme Jeesuksen jumalalliseen hyvyyteen vedotaan siinä monin eri sanakääntein: kaunista sydän huoneeksesi, rohkaise hyvyydelläsi, lahjoita rauha, viisaus, rakkaus, voima ja luottamus.

Siis: Herra antaa ja tekee mahdolliseksi sen, mitä voisi nykykielellä kuvata positiiviseksi elämänasenteeksi. Kaikkein parasta on se, että ylipäätänsä otamme elämän vastaan. Sitä teemme luottaessamme hyvyyden voimaan, innostuessamme elämästä sekä osoittaessamme vastavuoroista hyvyyttä eli rakkautta. Meillä on kaikki tämä vastaanottokyky. Me omistamme koko elämän, siis kaiken. Koko elämä on kokonaan lahjaa. Kaikki on lahjaa.


Mutta: on olemassa tuo aina esille ponnahtava sana ”mutta”… Jokaista hyvän mahtia puolustavaa ajatusta vastaan on aina vastalause. Se alkaa usein ulkonaisesta pahuudesta: jos kerran hyvä voittaa pahan, jos kerran Jumala on kaikkivaltias ja hyvä, miksi maailmassa tapahtuu kaikenlaista pahaa; riitoja, sotia, katastrofeja? Tosiaan: miksi? Miksi meidän kunkin elämässämme tapahtuu kaikenlaista pahaa: väheksyntää, kaunistelua, epäilyä - torjuvaa vastaanottokykyä, epätoivon lietsontaa? Miksi? Tämä miksi-huuto kohoaa taivaisiin.

Jano hyvyyteen eli Jumalan puoleen on olemassa kaikissa ihmisissä. Kukaan ei ole vailla jotain jumalaa, jotain tahoa, jolta odottaa kaikkea hyvää. Takertuminen muuhun kuin oikeaan Jumalaan tuottaa pysyvää pettymystä, mutta hapuileva kaipaus johonkin todella kestävään ei lakkaa. On lähtökohtaisen tärkeää ja ajankohtaista pitää mottona ja käytäntönä juuri tällaista ajatusta: ”Herra on hyvä kaiken aikaa.”

Paavalin mainitsema pahuuden palveleminen tarkoittaa yksinkertaisesti ajautumista turvautumaan johonkin muuhun kuin häneen, joka on vain hyvä. Mutta kiitos Jumalalle: me olemme kristittyjä, uskovia, tuntuipa miltä tuntui! Meillä ei ole hätää. Meidät on kastettu. Kuulumme Jeesukselle, epäuskon hirmumahdin voittajalle. Miten voimme auttaa tänään niitä, jotka hapuilevat? Unohtakaamme itsemme, antautukaamme aktiiviseen, innostuneeseen rakkauteen. Silloin todistamme hänestä, joka on niin lähtökohtaisen hyvä ja innostava, että sietää olla hänen kanssaan päivät ilman määrää.

torstai 6. helmikuuta 2014

Vanha kirkko - ja messu // The Old Church - and the Mass

Tuli sellainen taivaanlahja, että toimin helmikuun ja maaliskuun ajan Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa. Vanhassa kirkossa voi minuun erityisesti törmätä. Pienenä Tikkana olinkin siellä tavan takaa keskiviikkoaamun messussa. On mieletön fiilis olla paljasjalkainen pastori oman Hesan keskustassa!

Heaven sent me such a grace that I will work in the Cathedral Parish of Helsinki in February and March. One can bump into me especially in the Old Church. As a small Woodpecker (= Tikka) I was regularly there for the Wednesday Morning Mass. It's a superb feeling to be pastor in the centre of the city where I've been born, the city of my heart!

Stadilaisena sitä toivoo yhteistä iloa, inspiraatiota, muutoksen tuulia näille nurkille. Tahdon nähdä meidät helsinkiläiset yhdessä, ei piilossa omissa nurkissaan! Koti-Helsinkini ytimessä messun, seura-kunnan kokoontumisen, pitämisellä on erityistäkin erityisempi merkitys minulle. Ensimmäinen messu, jota olen mukana toteuttamassa, on nyt 9.2.2014 (tässä FB-tapahtuma), ja sitten on reilun kuukauden putki.

As a guy of the city, I do wish for common joy, inspiration and change to these neighbourhoods. I want to see us citizens of Helsinki together, not just hidden in our own corners! At the heart of my hometown Helsinki, there is a special kind of special meaning to holding the Sunday Service of the congregation for me. The first Sunday Service I am part of organizing is now on the 9th of February, and a month of them after that. Here's the link to the Facebook event for it.

Mutta miten perustella helsinkiläisille helsinkiläisenä (tai muutenkin), mikä pointti on käydä ihan tavallisessa messussa, ilman mitään erityissyytä, esim. joulua, Tolkienia, konfirmaatiota, metallia tai Tuomasta? Mikä mieli semmoisessa jokaviikkoisessa touhussa on? Messuilusta papiksi innostuneena Tolkien-fanina (-messunkin pitäneenä), ääntänsä soittavana 27-vuotiaana töölöläisenä vastaan.

But how to give a reason to actually come to Church, what's the point of going to a regular Mass, without any special justification, like Christmas, Tolkien, confirmation, metal music or St. Thomas (the doubter)? [Note: these type of special Services have been held in Finland.] What's the fuss about having a Service every week? As a pastor who became a pastor because of his love for the Mass, as a Tolkien fan (who held a Mass inspired by Tolkien's Christian faith!), and as a 27 year old singing man from the neighbourhood of Töölö - I answer the following.

Tiedätkö sen fiiliksen, mikä tulee mahtavan leffan käännekohdassa, loppupuolella? Asiat selkenevät tai tunnesotku ratkeaa, ehkä jokin kuitenkin jää vielä mysteeriksi. Tunne-elämykset ovat hetkittäisiä valaisuja. Messu tuo joka viikko, jatkuvasti kaiken banaaliuden ja eksistentiaalisen angstin keskelle elämän läpivalaisun. Se tapahtuu ohi dramaturgisten kuvioiden, hiljaisuuden lomassa. Kokemus kumpuaa ilman näyttelyä, jopa hullunkurisen seipään nielleenä, raakana ja leikkaamattomana. Voi hui, mutta...

Eikö tämä ole juuri se pointti?

Do you know that feeling that come's at the high point of a movie, near the end? Things become clear or emotional turmoil is solved, perhaps something still remaining a mystery. Emotional highs are momentary enlightenments. The Mass brings an illumination of the mind, of one's life as it is now, every week, continually, amidst all the banality and existential issues. It passes the patterns of drama, in silence that intersperses though it all. The experience comes to the surface without proper acting or action, even comically stiff, raw and uncut. Oh no, but...

Isn't that just about the whole point?