keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Saarna armosta

4. sunnuntaina helluntaista 24.6.2012 Langinkosken kirkossa 


Päivän 2. lukukappale:

Ef. 2: 1-10
Jumala on tehnyt eläviksi teidät, jotka olitte kuolleita rikkomustenne ja syntienne tähden. Ennen te elitte niiden vallassa tämän maailman menon mukaan, totellen avaruuden henkivaltojen hallitsijaa, sitä henkeä, joka yhä vaikuttaa tottelemattomissa ihmisissä. Heidän joukossaan mekin kaikki ennen elimme noudattaen oman luontomme haluja ja tehden niin kuin ruumiimme ja mielemme tahtoivat, ja näin olimme luonnostamme vihan alaisia niin kuin kaikki muutkin.
    Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hän rakasti meitä niin suuresti, että hän teki meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa. Armosta teidät on pelastettu. Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa osoittaakseen kaikille tuleville aikakausille, kuinka äärettömän runsas on hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyytensä, kun hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen. Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.




”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon.” Tähän lauseeseen tiivistyy tämän päivän sanoma. Me kuulimme sen päivän toisesta lukukappaleesta, efesolaiskirjeen toisesta luvusta. Efesolaiskirjeen on kirjoittanut Paavali tai joku hänen oppilaistaan. Joka tapauksessa se heijastaa Paavalin armokeskeistä opetusta. Vaikka efesolaiskirje on kirjoitettu Efeson seurakunnalle, se on luonteeltaan alun perinkin tarkoitettu yleispäteväksi. Sen sanat koskevat kaikkien aikojen kristittyjä.

Lukukappale alkaa näin: ”Jumala on tehnyt eläviksi teidät, jotka olitte kuolleita rikkomustenne ja syntienne tähden.” Kaikki ihmiset lähtevät samalta viivalta. Pahuuden olemassaoloa ja vaikutusta maailmassa tuskin kukaan kiistää. Lähestulkoon aina me ihmiset pyrimme kuitenkin syyttämään pahan tekemisestä muita. Syyllisyyden näkeminen omassa itsessä on huomattavasti vaikeampaa. Tämä on kuitenkin päivän lukukappaleen lähtökohta. Kaikki pahuus, mitä maailmassa on, on myös minussa.

Kirje jatkuu: ”Ennen te elitte niiden vallassa tämän maailman menon mukaan, totellen avaruuden henkivaltojen hallitsijaa, sitä henkeä, joka yhä vaikutta tottelemattomissa ihmisissä.” Nykyaikana Saatanan, persoonallisen pahan, olemassaolo on käytännössä kokonaan kiistetty. Tämä on tavallaan hyvä asia, koska pirulla pelottelu ei johda mihinkään. Kun me näemme jotain todella pahaa tapahtuvan, herää kuitenkin kysymys, mistä tämä johtuu. Pelkkä psykologia ei riitä, kun joukko- ja perhemurhia yhä enenevissä määrin tapahtuu. Pahuus on läsnä ja vaikuttaa maailmassa. Eikä vain hirmutekojen tekijöissä, vaan meissä jokaisessa.

Paavali antaa ihmiskunnasta synkän kuvan: ”Heidän joukossaan mekin kaikki ennen elimme noudattaen oman luontomme haluja ja tehden niin kuin ruumiimme ja mielemme tahtoivat, ja näin olimme luonnostamme vihan alaisia niin kuin kaikki muutkin.” Kokonaisvaltainen pahuus ei ilmene pelkästään teoissa, vaan myös arvoissa ja toimintamalleissa. Nykyaikana arvostetaan itsensä toteuttamista ja suvaitsevaisuutta. Itsensä toteuttaminen esimerkiksi taiteellisuutena tai älyn käyttönä ei ole sinänsä pahasta. Mutta kun itsensä toteuttaminen ottaa vallan, elämää ohjaa lopulta vain yksi tekijä: minä. Ja kun suvaitsevaisuus kukoistaa, jää jäljelle kysymys, millä perusteella jotakin asiaa pitää suvaita ja toista ei. Perusteeksi jää se, mikä tuntuu hyvältä. Omat halut ja mielen tahto, sattumanvaraisina ja muuttuvina, ohjaavat elämäämme nykyään, niin kuin Paavalin aikaan. Aikamme maailma, ilman kristinuskon sanomaa, ei anna kestävää pohjaa merkitykselliselle elämälle. Kristillisen lähimmäisenrakkauden ja armollisuuden heikkeneminen johtavat karmeisiin lopputuloksiin.

Paavali ei kuitenkaan jatka synkän kuvan piirtämistä pitempään. On suurempi asia käsiteltävänä kuin maailman pahuus: ”Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hän rakasti meitä niin suuresti, että hän teki meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa. Armosta teidät on pelastettu.” Vastauksena kaikkeen syntiin ja pahuuteen, kuolemaan ja ahdistukseen, on yksi sana: armo. Armo – ansaitsematon rakkaus meidän osaksemme. Se on Jumalan sulaa rakkautta. Jumala antaa tietoisesti synnit anteeksi langenneelle. Jumalan rakkaus ei etsi, vaan luo rakastettavansa. Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluva Viisauden kirja ilmaisee asian näin: ”Mutta sinä olet kaikille armollinen, koska kaikki on sinulle mahdollista, sinä suljet silmäsi ihmisten synneiltä, jotta he kääntyisivät, sillä sinä rakastat kaikkea olevaa etkä inhoa mitään luomaasi – jos jotakin olisit vihannut, et olisi luonut sitä.”

Armo perustuu siis kahteen asiaan: Jumalan rakkauteen ja siihen, että hänelle kaikki on mahdollista. Efesolaiskirje jatkaa armon käsittelemistä näin: ”Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa osoittaakseen kaikille tuleville aikakausille, kuinka äärettömän runsas on hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyytensä, kun hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen.”  Paavalin kirjeiden opissa Kristuksen kanssa kuolleista nouseminen tapahtuu kasteessa. Me pelastumme kasteen kautta, uskon perusteella, Kristuksen sovitustyön tähden. Kristus kantoi meidän syntimme ristille, ja osoitti ääretöntä armoa rukoillessaan surmaajiensa puolesta. Tämä armo voitti pahuuden ylösnousemuksessa. Kristus asetti kasteen, jotta meidän pelastuksemme olisi yhtä kouriintuntuva asia kuin se, että hän nousi ruumiineen sieluineen haudasta.

Pääsemme asian ytimeen: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon.” Tämä lause on niin ihana, että haluaisin lukea sen myös alkukielellä, muinaiskreikaksi: ”τῇ γὰρ χάριτί ἐστε σεσῳσμένοι διὰ τῆς πίστεως” Sillä armosta teidät on pelastettu uskon perusteella. Vaatii suurta nöyryyttä hyväksyä tämä. On luovuttava omasta hyvyydestä ja ansioista, ja luotettava yksin Jumalaan. Useimmat meistä on kastettu pienenä, kun emme kyenneet itse paljon mihinkään ilman kantoapua. Näin pieniä ja nöyriä olemme pelastuksen edessä. Pelastuksen, jonka kaste lahjoittaa, me ottamme vastaan vain uskolla.

Ydinkohta jatkuu: ”Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” Paavalin mukaan armo, pelastus ja usko ovat Jumalan lahjoja. Armo ei ole oikeus, vaan lahja. Pelastusta ei voi ansaita, se saadaan. Uskoa ei voi pusertaa itsestään esille, se annetaan. Syyn pelastusasioiden lahjaluonteeseen selittää Hoosean kirja, jossa Jumala puhuu: ”Minä olen kuin ikivihreä sypressi, vain minä kannan sinulle hedelmää.” Vain Jumala kantaa meille pelastuksen hedelmät. Hän on merkityksen ja ilon lähde. Eivät myöskään meidän hyvät tekomme, rakkauden teot lähimmäistä kohtaan, tuo meille pelastusta. Päivän evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Armahtavaisuutta minä vaadin, en uhrimenoja.” Pelastukseen tähtäävät ihmisteot ovat uhrimenoja. Armahtavaisuus on luottamista yksin Jeesuksen pelastustekoon ja toimimista sen perusteella.

Lukukappale päättyy näin: ”Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.” Armo on kuin ruokaa ja juomaa, jonka avulla jaksamme elää. Armo aseistaa meidät taistelemaan kaikkia niitä pahoja voimia vastaan, jotka pyrkivät tuhoamaan onnemme ja elämämme. Ei siis tarvitse olla toimettomana tai toivottomana pahuuden edessä. Kahta asiaa tarvitaan: rukousta ja työn tekoa. Hyvän tekemisessä armon pitää olla tukena ja ohjenuorana. Anteeksiantaminen ja rakkaus ovat tie tulevaisuuteen kaikissa ihmissuhteissa.

Rakkaat ystävät, olemme tänään laulaneet: ”Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.” Rakas Sirkka-mummini siteerasi aina tätä virrenvärssyä. En pienenä vielä tiennyt, mistä virrestä tämä on. Nyttemmin virrestä 270 on tullut lempivirteni. Siinä on Jumalan armo kokonaisvaltaisesti läsnä. Samoin se on läsnä isäni Kari Tikan Armolaulussa, jonka hän sävelsi avioerokriisin keskellä 70-luvulla. Laulun sanat perustuvat päivän lukukappaleen ydinkohtaan: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon.” Rakas ystävä, Jumala rakastaa sinua. Pelastus ei ole lähtöisin sinusta, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu sinun tekoihisi, jottei kukaan voisi ylpeillä. Jumala on pelastanut sinut antamalla sinulle uskon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti