sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Saarna, 2. sunnuntai loppiaisesta


Saarna Langinkosken kirkossa 15.1.2012


Nouskaamme kuulemaan pyhää evankeliumia.




Halleluja, halleluja, halleluja.
Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. (Joh. 1:14)

Luukkaan evankeliumin neljännestä luvusta:


Jeesus tuli Nasaretiin, missä hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagogaan. Hän nousi lukemaan, ja hänelle ojennettiin profeetta Jesajan kirja. Hän avasi kirjakäärön ja löysi sen kohdan, jossa sanotaan:


– Herran henki on minun ylläni,
sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituille vapautusta
ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen
ja julistamaan Herran riemuvuotta.


Hän kääri kirjan kokoon, antoi sen avustajalle ja istuutui. Kaikki, jotka synagogassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen. Hän alkoi puhua heille: »Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.»
    
     (Luuk. 4: 16-21)


♪ Halleluja, halleluja, halleluja. ♪

Jeesus Kristus syntyi jouluna Betlehemissä ja varttui Nasaretissa. Hänen perheensä sekä yksittäiset paimenet, tietäjät ja muut ihmiset tiesivät jo Jeesuksen olevan ainutlaatuinen persoona. Päivän evankeliumi kertoo siitä, kuinka Jeesuksen kirkkaus alkoi tulla kaikkien tietoon. Enää ei Jeesuksen ihmeellisyys ollut vain pienen sisäpiirin asia.


Jeesus oli juuri aloittanut julkisen toimintansa, ihmisten parantamisen ja Jumalan valtakunnan saarnaamisen. Kotikaupungissaan hän meni pyhänä jumalanpalvelukseen, niin kuin hänellä oli tapana. Ja näin mekin olemme täällä Langinkosken kirkossa tänään. Jeesus luki vuorossa olevan Jesajan kirjan tekstin ja saarnasi siitä. Jeesus on siinä mielessä tavanomainen saarnaaja, että hän saarnaa itsestään. Hänen tekemisensä ovat vain huomattavasti mielenkiintoisempia kuin papin sunnuntailehden lukemiset tai henkilökohtaiset tuntemukset saarnaa tehdessä.


Jeesus oli tehnyt runsaasti ihmeitä. Hänen ensimmäinen ihmetekonsa oli, uskokaa tai älkää, veden muuttaminen viiniksi. Tuo ihmeteko on tämän 2. loppiaisen jälkeisen sunnuntain perinteinen aihe. Jeesus oli muuttanut vettä viiniksi hääjuhlissa, joissa viini oli loppu. Tällä Jeesus tahtoi osoittaa, etteivät maallinen ilo ja hengellinen ilo ole toisilleen vastakkaisia asioita. Kummankin takana on Jumala. Rautalangasta vääntäen myös uskovat ja papit saavat juoda alkoholia muuallakin kuin alttarilla.


Mutta ei tämä viini-ihme Jeesukselle riittänyt. Hän tuli parantamaan. Tuskin muuta hän tekeekään saarnaamisen lisäksi evankeliumeissa. Saksan kielellä Vapahtaja onkin Heiland, joka tarkoittaa kirjaimellisesti juuri ”parantajaa”. Ihmisen pelastaminen on hänen parantamistaan. Jeesus harjoitti sekä ruumiin, hengen että sielun parantamista. Ruumiin hän paransi sairauksista, jopa kuolemasta, sielun synnistä. Ihminen on sekä ruumiillinen että hengellinen olento – siksi Jeesus on kokonaisvaltainen pelastaja.


Nykyään tosin helposti korostetaan Jeesuksen pelastustyön ei-hengellisiä puolia. On totta, että evankeliumissa on paljon oikeudenmukaisuuden periaatteita. Siksi kehitysmaita tulee auttaa ja luontoa suojella. Mutta oikeudenmukaisuuden varjolla unohdetaan se, että on olemassa myös synti. Syntiin ei voi soveltaa oikeudenmukaisuutta, koska silloin syntyy vain tuomio. Näin ollen synti on tuomion pelossa unohdettu nykymaailmassa. Siksi jopa kirkossa monet kaikilta eri laidoilta tahtovat pitää hyvänä sitä, mikä on väärin – olkoonpa kyseessä hallinnon pitäminen itseisarvona, seksuaalisuuteen liittyvät synnit tai itsemääräämisoikeudesta johdettu vapaan tahdon ylikorostus.


Muun muassa kaikesta tuosta Jeesus tahtoo meidät parantaa. Päivän evankeliumissa tämä pelastustyö ilmenee sekä Jeesuksen sanoissa että teoissa. Hänen tekonsa todistavat hänen sanojensa totuutta, ja hänen sanansa saavat kouriintuntuvan merkityksen hänen teoistaan. Kaikki tiivistyy tähän: Jeesus tuli julistamaan Herran riemuvuotta. Kaiken Jeesus teki ja tekee antaakseen meille ilon. Hän tuli tuomaan ilon masennuksen pimeyteen. Hän tuli tuomaan merkityksen merkityksettömyyteen. Toisin kuin jotkut ajattelevat, Jeesus ei edellytä muutosta. Hän tuo muutoksen meidän sisimpäämme. Armo parantaa sisimmän, ja se voi parantaa myös kirkon sisäiset riidat. Jeesuksen parantava rakkaus on kirkon ykseys.


Ennen evankeliumin lukemista lauloin hallelujasäkeen. Se on päivän evankeliumia selittävä Raamatun kohta. Kokonaisuudessaan Johanneksen evankeliumista otettu kohta kuuluu näin: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”


Jeesusta eivät useimmat meistä ole nähneet. Ehkä joku on lapsena hänet nähnyt tai jossakin elämän käännekohdassa. Mutta ei meidän tarvitsekaan häntä suoraan nähdä. Kun me kuulemme ilosanomaa, kun me tulemme siitä iloiseksi, Jeesuksen kasvot alkavat kirkastua. Raamatun sanomassa on Jeesuksen kasvot. Nämä kasvot ovat täynnä kirkkautta, koska ne ovat täynnä armoa. Tämä armo ei ole tasapäistävää hyväksymistä ”juuri sellaisina kuin olemme”, niin kuin klisee kuuluu. Ei, vaan Jeesus hyväksyy meidät myös sellaisina kuin me emme ole. Hän hyväksyy pahat pyhiksi.


Me emme ole sellaisia kuin Jumala tahtoisi meidän olevan. Mutta se ei haittaa mitenkään, kun me opimme syntisyytemme takia kiinnittymään Jeesukseen. Meidän ei tarvitse katsella itseämme ja hyvyyttämme tai huonouttamme. Meidän ei kannata saarnata itsellemme itsestämme. Vain Jeesuksen kannattaa saarnata itsestään. Sillä me parannumme vain, kun katsomme Jeesukseen ja hänen tuomaansa iloon. Jeesuksen kasvojen edessä me kohtaamme totuuden siitä, että olemme syntisiä. Ennen kaikkea me kuitenkin kohtaamme totuuden siitä, että on olemassa synnin synkkyyttä suurempi voima.


Hän on kirkkaus. Hän on viisaus. Hän on totuus. Hän on tie, joka vie yltäkylläiseen elämään. Hän on Jeesus. Hänen kirkkauttaan me saamme katsella, sitä sädehtivää iloa, joka Jumalan Pojalla on rakastavan Isänsä vierellä. Meillä on tämä kirkas riemu ja ilo. Armo ja totuus ovat voittaneet synnin ja valheen. Meidät on armahdettu, meidät on julistettu vanhurskaiksi. Ilo on laskeutunut maan päälle. Aamen.

4 kommenttia:

  1. Tämä ei kyllä nyt liity aiheeseen, mutten muulla tapaa saa sinua kiinni. Olen viime aikoina pohtinut uskon asioita lähinnä median innoittamana. Kysymykseni liittyy- mihinkäs muuhunkaan - kuin homoavioliittoon. Tiedän, että olet sitä vastaan ja vastustavalle kannalle löytyy argumentteja raamatusta. Olet myös samalla naispappeuden kannalla. Mielestäni tässä on ristiriita. Raamatussa sanotaan mielestäni tähän yhtä selkeä kanta kuin homoliittoihin, ja se meni muistaakseni jotenkin "nainen vaietkoon seurakunnassa", jonka luulisi ensikädessä vaikuttavan nimenomaan papin ammattia harjoittavaa naista.
    Kuka siis vetää rajan siihen, mikä on "oikeaa" raamatun tulkintaa? Itse olen homoliittojen kannalla, sillä rakkaus on ehkä tärkeintä elämässä, ja jos se yritettäisiin minulta jollain tapaa tukahduttaa, en tietäisi mitä tekisin. Seksuaalisuus on kuitenkin niin suuri osa ihmisen identiteettiä. Miltä sinusta tuntuisi, jos sinun ei annettaisi rakastaa?
    Haluaisin elää rehtinä kristittynä, mutta olen tyytynyt tähän saakka vain "mietiskelemään", sillä tuntuu teennäiseltä kuunnella rakkauden lahjasta, jota kaikki eivät kuitenkaan saa tässä kirkon paineessa harjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 1. korinttilaiskirjeessä kyllä kielletään naista puhumasta seurakunnassa. Samassa kirjeessä tosin annetaan ohjeita siitä, millä tavalla naisen tulee olla puettuna profetoidessaan. Asiayheydesä päätellen "puhekielto" koskee pikemminkin asiatonta puhumista ja kyselemistä.

      Rakkaus on ensisijaisesti hyvän tekemistä toiselle ilman ehtoja. Rakkaus ei ole tunnetta, ei edes romanttista tunnetta. Tunteet ovat rakkauden hedelmiä. Ne syntyvät vasta sitten, kun on kokenut sen ehdottoman armon, mitä rakkaus todellisuudessa on. Raamattu erottaakin toisistaan eros-rakkauden, joka perustuu tunteisiin ja kiintymykseen, ja agape-rakkauden, joka on vastikkeetonta hyvyyttä.

      Rakkaus ei ole pelkästään subjektiivinen kokemus. Kaikki, mitä koetaan rakkautena, ei ole automaattisesti oikein. Miten esimerkiksi aikuisten sisarusten välinen romanttinen rakkaus? Eikö se ole kahden aikuisen ihmisen vastuullista toimintaa, kunhan ei lisäännytä? Romanttisen sisarrakkauden hyväksyminen on itse asiassa maailmanhistoriassa yleisempää kuin homoseksuaalisuuden rakkauden hyväksyminen.

      Sen, mikä on oikein rakkaudessa, määrittelee luonnollisuus. Ei ole luonnollista, että sisarukset rakastavat toisiaan, koska siitä ei synny hyvää hedelmää. Samoin homoseksuaalinen rakkaus on väärin, koska siinä kiinnytään seksuaalisesti samaan sukupuoleen - kun seksuaalisuuden fyysinen tarkoitus on lisääntyminen. Ruumis ja sielu ovat yhtä, joten luonnoton rakkaus on väärin, vaikka sitä ei toteutettaisikaan fyysisesti.

      Paljon yleisempi pahe kuin homoseksuaalisuus on vääristynyt heteroseksuaalinen rakkaus. Ihmiset menevät sänkyyn, antavat itsensä kokonaan toiselle, ennen kuin ovat täysin henkisesti sitoutuneet toisilleen. Ja sitten kun sitoutuvat toisiinsa, ovat epärealistisin tuntein ja odotuksin sidottuja toisiinsa. Tästä johtuu esimerkiksi avioerojen yleisyys.

      En tuomitse ketään mistään synnistä, olkoonpa se seksuaalista tai muuta. Samalla joutuisin tuomitsemaan itseni. Vapauden nimissä minun kuitenkin tarvitsee sanoa ääneen se, mikä on ilmiselvästi väärin. On monia asioita, mitä maailmassa nykyään pidetään hyvänä, mutta ovat sekä järjen, omantunnon että Raamatun mukaan väärin. Jos osaa suhtautua omiin tuneisiinsa kriittisesti, omantunnon ääni kuuluu. Eikä omatunto tukahduta rakkautta.

      Jos tunteen kokeminen oikeuttaa tunteen, mihin kirkon hyväksyntää tarvitaan? Eikö homojen sitoutuminen toisiinsa ole silloin jo heidän avioliittonsa? Kukaan ei ole estämässä ihmisiä tuntemasta ja ajattelemasta kuin haluavat. Mutta jos siunaus tulee tunteesta itsestään, mihin kirkon siunausta tarvitaan?

      Näin ollen kukin saa elää ja ajatella kuin haluaa. Teoilla ja tunteilla on kuitenkin omat seurauksensa. Tätä on Jumalan laki. Tärkeämpi asia on kuitenkin Jumalan armo. Armon valossa ihminen voi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, täydellisenä luomuksena ja syntisenä ihmisenä. Tällöin rakkaus on elämän perustus ja kasvupohja.

      Poista
  2. "Sen, mikä on oikein rakkaudessa, määrittelee luonnollisuus." Otan tähän klassisen esimerkin, eläinten homoseksuaalisuuden, jota on tavattu dokumentoidusti sadoilla lajeilla. Okei, eläimet eivät (ehkä) koe varsinaista rakkautta, mutta eivät myöskään kykene moraaliseen ajatteluun. Eläimet ovat ihmistä "robottimaisempia", joiden elämänkaaren aikana korostuu nimenomaan lisääntyminen. Korostan, etten edelleenkään ole mikään asiantuntija uskon asioissa, mutta miksi Jumala luo tällaisen yksilön?
    Samaa voisin kysyä ihmisten kohdalla. Yhteiskunnassamme homoseksuaalisuus on enemmän "rangaistus" kuin lahja, sillä kuten sinä esimerkiksi sanoit, heidän rakkautensa on joidenkin mielestä väärää. Tuntemistani hyvistä ystävistäni muutama on homoseksuaali. He ovat kiintyneet toisiinsa (minun mielestäni) paljon paremmin kuin monet muut tuntemani heteroparit. Vaikka asia kieltämättä aluksi kummastutti, ei siinä mielestäni ole mitään väärää eikä siitä ole haittaa muille. Avioliitto merkitsee kristillisissä maissa pysyvyyttä ja turvaa. Homoseksuaaleille tämä olisi lisäksi hieno ele hyväksynnän kannalta. Siksi kannatan kirkon siunausta.
    Kuten myös tiedämme, on homonuorten itsemurhariski valtaväestöä huomattavasti suurempi. Monet ovat yrittäneet hakea apua useilta tahoilta, mutta tähän surulliseen tekoon on siitä huolimatta moni päätynyt. Mikä on kirkon rooli tässä? Ajattelen, että kirkko voisi auttaa mainiosti auttaa selviämään elämän alamäissä. Mutta rehellisti, onko mitään mieltä tulla hakemaan apua taholta, jota varten niin suuri osa identiteettiä ja syy itsemurhan harkitsemiseen tulisi piilottaa. (ettei joudu TAAS kuulemaan, kuinka väärää hänen rakkautensa on). Kirkko on muutenkin väkipakonsa vuoksi vaikeuksissa, joten miksi valikoida ihmisiä?
    Lisähämmennystä herättää se, että kuitenkin melko moni pappi kannattaa homoliittojen siunausta. Mitä ihmettä? Eikö kirkon pitäisi olla yhtenäinen instituutio, joka ajaa yhtenäisiä linjoja?
    Nyt kun pääsin vauhtiin, kysyn vielä, että miten käy kristillisestä näkökulmasta katsoen muiden uskontojen kannattajille? Hehän rikkovat koko elämänsä 1. käskyä vastaan

    VastaaPoista
  3. jaa, et ole näköjään puuttunut tähän sen enempää. Lueskelin kommentit kuitenkin uudelleen ja huomioni kiinnittyi tällä kertaa kohtaan "Vapauden nimissä minun kuitenkin tarvitsee sanoa ääneen se, mikä on ilmiselvästi väärin....jne." Toisin sanoen olen siis asian puolella, joka on ILMISELVÄSTI väärin? Melko ylimielisesti sanottu, tai sitten minä ja miljoonat muut olemme vaan sinua paljon tyhmempiä.
    Näen edelleen ristiriidan tässä naispappeus/homoseksuaalisuus -asetelmassa.

    "Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon MIES, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan, ei juomiseen taipuvainen, ei väkivaltainen eikä rahanahne, vaan lempeä ja sopuisa. Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään, kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus. Jos joku ei osaa pitää huolta omasta perheestään, kuinka hän voisi huolehtia Jumalan seurakunnasta? Hän ei saa olla vastakääntynyt, jotta hän ei ylpistyisi eikä joutuisi tuomittavaksi Paholaisen kanssa. Hänen on nautittava myös ulkopuolisten arvonantoa, jottei hänestä puhuttaisi pahaa ja jottei hän lankeaisi Paholaisen virittämään ansaan." En tiedä, ohititko tarkoituksella tuon kohdan, mutta tuossahan selvästi sanotaan, että kaitsijan on oltava mies. Vai miten on tämän asian laita? Ja näitä kohtia on myös muita.

    VastaaPoista